Luin kampaajalla naistenlehdestä artikkelin kamalasta perhehelvetista. Se meni jotenkin tähän tapaan. Parisuhde eteni normaalisti ensimmäisen lapsen syntymiseen asti mutta sitten aviomies alkoi muistaa kauan tukahduttamiaan pahoja lapsuusmuistoja häiriintyneen äidin kanssa ja alkoi oireilla. Helvetti alkoi.
Kuusi vuotta pakkomielteistä käytöstä, alkoholia, vaimon syyllistämistä... kurjaa ja raskasta. Itsemurhayrityksiä joista kolmas onnistui. Kolme pientä poikaa jäi isää suremaan.
Tätä ulkopuolinen neutraalista kuvakulmastaan kysyy ja ihmettelee: Miksi hankkia vielä kaksi lasta lisää kun perhe-elämä oli jo ehtinyt kamalaksi äityä?
Vaimo ymmärsi jossain vaiheessa pelastaa itsensä, mennä terapiaan ja muuttaa erilleen asumaan. Lopuksi anoppi vielä letkautti: Näin tässä kävi kun et ottanut häntä takaisin.
Juttelin pari päivää sitten erään ystäväni kanssa joka vapautui hirveästä avioliitosta vasta kun mies kuoli, ei päässyt irti aikaisemmin. Totesimme että nykypäivänä on aika lailla helpompi pelastautua kuin ennen. Ehkä sanaa "helppo" ei kannattaisi tässä yhteydessä käyttää, mutta tarkoitimme että nyt kaikkien ulottuvilla on tietoa. Ystäväni sai tietoa luonnehäiriöisistä vasta avioliittonsa keskipaikkeilla. Irti pääseminen olisi ollut mutkatonta vain alussa.
Kirjoista tai naistenlehdistä voi löytää kuvauksia sellaisista liitoista jotka ovat tuhoon tuomittuja, väkivaltakäyttäytymisestä joka ei lopu vaikka puoliso polvillaan joka kerta vannoisi että oli viimeinen kerta, läheisriippuvuudesta... Lukiessaan moni on hätkähtäen tunnistanut oman tilanteensa ja saanut herätyksen. Mikä onni että on ihmisiä jotka kertovat oman hirveän tarinansa muiden avuksi.