Katsoin dokumentin muistinsa menettäneestä Douglas Brucesta eilispäivän kuluessa kahvi- ja lounastauoillani. Toisaalta ohjelma on tuoreessa muuistissa, toisaalta jo alkanut unohtua.
Mitä itse tekisin jos huomaisin menettäneeni muistini? Paras näkökulma mielestäni olisi rakentaa uusi elämä kuin sen olisi saanut lahjaksi, samalla toivoen että muisti palaa jossain vaiheessa.
Dokkarin mukaan Douglasin ensimmäiset muistikuvat olivat harhailu New Yorkin maanalaisessa ja kaduilla. Hän meni poliisilaitokselle kertomaan että ei tiennyt kuka oli. Repusta löytyneiden tavaroiden avulla päästiin kahden ihmisen jäljille jotka tiesivät kuka hän oli ja juttu lähti siitä keriytymään auki. Selvisi että 35-vuotias päähenkilömme oli hyvin menestynyt entinen pörssivälittäjä joka oli ryhtynyt valokuvaajaksi. Hän palasi juurilleen Eurooppaan muistinmenetyksensä tapahduttua ja tutustui isäänsä, siskoihinsa ja entisiin ystäviinsä.
Vanhan kuvamateriaalin ja suvun ja ystävien lausuntojen perusteella Douglasin persoonallisuus ja käytös olivat muuttuneet. Entisestä itsevarmasta, kivasta, mutta sarkastisesta röyhkimyksestä oli tullut mietteliäs, filosofinen kaveri, joka koki elämää kuin ensimmäistä kertaa valtavien tunnekokemusten vallassa. Luonnon kauneus teki häneen valtavan vaikutuksen.
Dokumentin lopussa todettiin että muisti ei ollut palannut vielä kahden vuodenkaan jälkeen. Douglas oli siihen mennessä kohdannut elämänsä rakkauden, australialaisen naisen joka myös esiintyy dokkarissa. Yhä vähemmän tuntui kiinnostavan saada muisti takaisin. Tunsin eläytyväni siihen moodiin. Miksi katsoa taaksepäin?
.
