Miten vastata lasten kysymyksiin

Eilen esitin toiveen että saataisiin ohjeita kohdata lasten kysymykset väkivallantekojen sattuessa. Mielessäni oli viisaitten asiantuntijoitten kokoama helppolukuinen pieni kirjanen, mihin neuvottomat aikuiset, lasten vanhemmat ja opettajat voisivat tukeutua, ei mikään satasivuinen armeijan manuaali tai huonekalujen kokoamiseen tarkoitettu läpyskä kiinan kielellä. 

Tavallisessa elämässäkin, ei ainoastaan kriiseissä, lapset esittävät vanhemmilleen jo pieninä kinkkisiä kysymyksiä, kuten "Miksi ihmisiä kuolee?" Kyselyiässä kysymyksiä suorastaan satelee.

Minä olen saanut tuohon "Miksi ihmisiä kuolee?" - kysymykseen yhden valmisvastauksen "manuaalista", eli lastenkasvatusoppaasta monta vuotta sitten. Kirjan kirjoittaja, perheterapeutti sanoi suunnilleen näin: Pikkulapselle voi vastata että ihmisiä kuolee jotta uusia ihmisiä voi syntyä tilalle. Ei kannata ryhtyä isompiin selityksiin jotka vaan hämmentäisivät lasta ja joita hän ei jaksaisi kuunnella. Jos lapsi itse kysyy lisää niin keskustelu jatkukoon. Lapsi voi hyvinkin tyytyä tuohon vastaukseen. 

En tiedä mitä olisin kysymykseen vastannut ellen olisi lukenut asiantuntijan neuvoa. Minusta se oli hyvä neuvo, ja olen tuota yksinkertaisuuden periaatetta soveltanut sen jälkeen lukemattomat kerrat. 

Toinen periaatteeni on ollut pyrkiä kuuntelemaan ja kuulostemaan kanssaihmistä, olipa se sitten lapsi, nuori tai aikuinen. Siinä periaatteessa pysyminen ei ole kovin helppoa. Halu tuoda omaa tietoaan ja näkemystään esiin on usein voimakas. Meillä opettajilla ehkä enemmän kuin muilla ihmisillä. Meidän kannattaisi virittää keskustelua ja sitten kuunnella. Ohjata keskustelua ja kuunnella. Miettiä sitä mitä kuulemme. Tehdä keskusteluista tilaisuuksia saada ahaa-elämyksiä ja oivalluksia. Pistää prosesseja alulle. Saada muut ihmiset luottamaan omiin aivoihinsa ja kehittelemään, järjestelemään ja jäsentämään omia ajatuksiaan.

Manuaali kriisin käsittelyyn

Tällaista mietin näinä Kauhujoen päivinä. Olisi hyvä jos vaikkapa lastensuojeluliitolta saisi ohjeita lasten vanhemmille ja opettajille terroriteon, ampumavälikohtauksen tai muun väkivallanteon sattuessa. Jonkinlainen kysymysten ja mahdollisten vastausten manuaali olisi tarpeen jotta kaikki pääsisivät käsittelemään vaikeaa asiaa omassa mielessään ja auttamaan lapsia ja nuoria saamaan ymmärrystä, suhteellisuudentajua ja tasapainoa.

Näitä toiveitani esitin blogitoverille hänen kommenttiboksissaan ja sain  opetushallituksen linkin: 

Tukea kouluille ja oppilaitoksille kriisitilanteissa.

Se auttaa jäsentämään ajatuksia.

Hyvinvointi on pienestä kiinni

Hyvinvointi on joskus pienestä kiinni. Jos on kivi kengässä en voi ajatella mitään muuta. Tulin syöneeksi liikaa; vatsaa kiristää ja on epämukava olo. Yritän lukea mutta tekemättömät työt vaivaavat mieltä. Jonkun sanat ovat loukanneet enkä onnistu saamaan niitä mielestäni.

Itse aiheutettu huono olo koostuu helposti sellaisesta että märehtii pahoja asioita kuin lehmä ruohoa, rypee kurjissa ajatuksissa kuin possu mudassa.

Ilokseni voin todeta että minua ei tänään vaivaa kerrassaan mikään, ja yleensä ottaen aika harvoin mikään tosissaan vaivaa. Mieli on vapaa. Uusi päivä edessä.

Humanistihippulat esiin

Ihan kippurassa nauroimme humanistihippuloille, psykologeille, filosofeille , teologeille ja "muille tyhjäntoimittajille" kun blogitoveri kirjoitteli ja julisti että eivät ole yhteiskunnassa oikeita tuloksia saaneet aikaan, toisin kuin insinöörit.

Nyt on tullut aika jolloin meitä hippuloita tarvitaan kipeästi. Kauhavan kouluammuskelun uhrien omaiset ja opiskelutoverit kaipaavat lohtua, sanaa, terapiaa, kriisiapua, psykologiaa, toivoa, filosofiaa. Järkyttyneitä, lamaantuneita yhteiskunnan jäseniä eivät insinöörit osaa auttaa.

Ei ihminen elä pelkästä leivästä joka on insinöörien suunnittelemissa leipägrilleissä kypsennetty. Meidän toimivuutemme on sekä fyysisistä että henkisistä osatekijöistä riippuvainen, samoin yhteiskunnan toimivuus. 

Työkalupakista otetaan tarpeen mukaan välineitä esiin. Kaikkia tarvitaan johonkin hommaan. Kilkuttimia yhteen duuniin, vatkuttimia toiseen. Nyt nostetaan hippulat esiin.

Masennuksen voittaminen

Pian ilmestyy sosiaalipsykologi Jukka Tontin kirja suomalaisesta masennuksesta. Sen nimi on Monimielinen masennus. Aihe koskettaa monia, joten teos on tervetullut. 

Kirjaa varten on haastateltu satunnaisesti valittuja suomalaisia, ja kyselty heidän näkemyksiään masennuksesta ja sen voittamisesta. Lainaan Hesarin artikkelia:

"Arkireseptejä masennukseen Tontti havaitsi neljä: Rutiinit ja raataminen, irtiotto ja itsensä työstäminen, yhdessäolo ja avautuminen, sekä - kun muu ei auta - ammattiapu ja lääkkeet."

Mikä ihmeen Amerikan pelle?

Ipi kommentoi Hellsten-postaustani ja kertoi lukeneensa Virtahepo olohuoneessa. Kirjoittajan tyyli ei miellyttänyt, mutta sisältö oli ok. Lukeako lisää vai jättääkö sikseen? 

Olen ollut vastaavanlaisessa tilanteessa erinäisiä kertoja. Ensimmäistä kertaa Dr Philin nähdessäni hapuilin heti kaukosäätimen käteeni ja vaihdoin kanavaa. Toisella kerralla ajattelin: Taas tuo ihme pelle "rakastakaa - toisianne" - julistuksineen.

Mitä olisinkaan menettänyt, jos kaukosäädin olisi kolmannella kerralla heti löytynyt ja Dr Phil olisi klikkauksella kadonnut elämästäni! Ohjelmassa puhuttiin silloin naisten ja miesten erilaisesta käyttäytymisestä autokaupassa ja elektroniikan ostotilanteessa. Miehet osasivat tinkiä, naiset eivät, ja myyjät tiesivät sen. Miehenikin oli tuolloin TV:n ääressä ja kiinnostuimme aiheesta niin että katsoimme sen jakson loppuun ja nauhoitimme kaikki seuraavat. Tänä kesänä katsoin jopa kaikki uusinnat. 

Aluksi kiinnitin huomioni ulkoisiin seikkoihin, käytökseen, ulkonäköön, amerikkalaiseen ohjelmaformaattiin. Omat ennakkokäsitykset astuivat kuvaan. Kaikki tuo häipyi ja himmeni kun aloin kuunnella mitä ohjelmassa sanottiin ja tajuta että kyseessä ei ole huuhaa, vaan tutkimuksiin perustuvat asiat. Olen saanut seurata ohjelman kehittymistä ja paranemista vuosi vuodelta. Sen takana on iso asiantuntijatiimi, vaikka katsojasta näyttää että pelkkä Phil se siinä vaan pulisee. Se on opetusohjelma, vaikkakaan ei osoittelevassa mielessä. Katsoja voi verrata esitettyjä tapauksia omaan elämäänsä ja saada ahaa-elämyksiä. Phillip McGrawta voi myös ostaa kirjakaupoista, lukumuodossa tai äänikirjoina. Parisuhdeasiaa ja perheneuvontaa. Ongelmatapauksiin, ja ennalta ehkäisevästi. Mietittäväksi, tai toteutettavaksi. Omaan perheeseen, tai niille jotka tuttavapiirissä kaipaavat neuvonpitoa, ajatuksia, ideoita. 

Itse olen menestyksekkäästi soveltanut ohjelmasta saamiani ideoita, joskus suoraan, joskus soveltaen. Monesti on käynyt niin että keskustelussa ystävän kanssa olen maininnut mitä Dr Phil Showssa oli puheena olevaan aiheeseemme liittyen, ja ystävä on siitä saanut kimmokkeen tehdä jotain, tai ihan vaan uuden näkökulman. 

Siitä mikä ensin Amerikan pelleltä näytti tulikin pysyvä apu, virkistys ja suunnannäyttäjä minun elämääni. Vahinko että monet jättävät hyvät tilaisuudet käyttämättä kun antavat ensivaikutelman ja ennakkoluulojen päästä vallalle. 

Muutama kirja minulta on jäänyt lukematta kun alku on sekavasti tai huonosti kirjoitettua. Mutta jokusen olen alkuvaikeuksista huolimatta lukenut, enkä ole katunut. Sitähän ei tosin etukäteen tiedä.

Parempi katsoa kuin katua

Olen kohtalaisen varma että minut aiottiin ryöstää maanantaina illansuussa Hesassa. 

Mieheni ja minä kävelimme Helsingissä Kaisaniemessä ja pysähdyimme liikennevaloihin. Olkalaukkuni oli auki koska olin ottanut sieltä kameran kuvatakseni kiinnostavia kohteita, kuten säväyttävän Harley Davidsonin ja tuon uljaan koulurakennuksen.  

Liikennevaloissa seistessämme mieheni viereen tuli kartan kanssa romanialaisen näköinen poika ja kysyi selkeällä suomen kielellä: "Anteeksi, voitteko näyttää missä täällä on tuo karttaan merkitty kirkko?" 

Päässäni vilahti salamana vanha muisto vuosien takaa kun käsilaukustani vietiin lompakko vastaavalla menetelmällä Fredrikinkadulla. Tulin ulos Pub Angleterresta klo 21. Kaksi ulkomaalaisen näköistä siistiä nuorta miestä näytti lappua ja kysyi osaisinko neuvoa heidät kadulle joka lapussa luki. Katu oli ihan lähellä - eiköhän se ollut Lönnrotinkatu. Minun neuvoessani tietä toinen hepuista vei lompakkoni olkalaukusta. Kaikeksi onneksi mukana ei ollut pankkikortteja sun muuta. Se oli pieni olkahihnainen iltalaukku jossa oli kampa ja käteistä rahaa. Bussikortti oli taskussa joten pääsin kotiin, vaikkakin järkyttyneenä. Miekkoset pitivät pokerinsa kun hyvästelimme. Vasta jonkin matkaa kuljettuani havaitsin laukun keventyneen ja tyhjentyneen. 

Viime maanantaina Kaisaniemessä muistini toimi, ja hetkessä tempaisin käsilaukun syleilyyni ja työnsin kameran sinne. Seuraavassa hetkessä käännyin katsomaan taakseni, ja eikös siellä ollutkin toinen romanialaisen näköinen poika odottelemassa, pikkupoikaa vähän vanhempi. 

Mieheni oli saanut kirkon neuvotuksi kun valot vaihtuivat, ja kaverit harppoivat suojatietä, puhuen keskenään luullakseni romaniaa.   

Ensimmäinen kokemukseni 90-luvulta oli minulle opiksi. Vähältä piti toisaalta tälläkin kertaa, koska noin huolettomasti pidin laukkua auki. 

Pistäkää korvan taakse. Varokaa taskuvarkaita. Parempi katsoa kuin katua, kun talloo kaupugin katua, ja silleen.

Hellsten-pino

Olematon (Blogissaan Poikkeavan tavallista elämää) kirjoittelee lukevansa Hellstenin teosta Ihminen tavattavissa. Minähän muistin heti oman Hellsten-pinoni, jossa on lukematonta enemmän kuin luettua. Otin Olemattoman suositteleman opuksen käteen, avasin sen, ja heti se puhutteli minua. 

Tommy Hellsten toteaa teoksensa esipuheessa että terapeuttien ja muitten auttajien on tärkeää huolehtia omasta itsestään jotta he pystyvät huolehtimaan muista. 

Erittäin hyvin pätee myös opettajiin ja kaikkiin kasvattajiin. Miten äiti jaksaa pitää perheestä huolta jos itse voi huonosti tai on väsynyt? 

Hellsten puhuu heikkoudesta ja vahvuudesta. Olematon käsittelee sitä teemaa tässä postauksessaan.

Tyhjänpäiväinen postaus

En voi olla järkyttymättä joka kerran kun luen blogikommentin tyyliin "Olipa tyhjänpäiväinen postaus eikä edes kovin hyvin kirjoitettu". Pahoitan mieleni blogin pitäjän puolesta ja hämmästelen kommentoijan tunteettomuutta. 

Jonkinlaiset käytöstavat ja kirjoittamattomat säännöt tulisi olla blogimaailmassa. Jos ei voi sanoa mitään hyvää tai rakentavaa, mitä jos pidättäytyisi kokonaan kommentoimasta?

Mitä tarvetta tuollainen palvelee? Saako töksäyttäjä siitä jotain itselleen? Vai onko hän yksinkertaisesti tyhmä ja ajattelematon?

Blogit ovat henkilökohtaisia vaikka ovatkin kaikkien luettavissa. Niiden teilaaminen on kuin menisi töräyttämään että onpas sulla rumanvärinen paita tai miten toi sun tukkas on taas kuin kanan pyrstö? 

Syyttely elämäntapana

Siinä on pari rähinöitsijää valmiina nuijimaan hampurilaispaikan henkilökuntaa. Mikä siinä on että niin monet heittäytyvät asiakkaina huonokäytöksisiksi, valittaviksi, kiukutteleviksi, tarjoilijoita ja myyjiä simputtaviksi idiooteiksi? Tapausten lista sen kun jatkuu Aasiakas-blogissa. 

Joillakin se asenne on jo valmiina ravintoloihin ja kauppoihin mennessä, pesäpallomaila selän takana, puukko taskussa, käsi nyrkissä, turpa rusetilla, syyttely ja riidanhaastaminen elämäntapana, kirosanat huulilla.

Humanistihippulat ja muut tyhjäntoimittajat

Nyt tuli meille humanisteille ja psykologian parissa työskenteleville satikutia bluffiblogin kirjoituksessa. Vaikka meikäläistäkin siinä hutkittiin, nauroin niin makeasti että melkein putosin tuolilta ja vierin kellarin rappusia alas. Kantavana ideana tekstissä on että todellisia tuloksia yhteiskunnassa saavat aikaan insinöörit ja nörtit. Kirjoittaja kysyy: "Mitä ovat humanistit, psykologit, filosofit ja teologit ynnä muut tyhjäntoimittajat aikaansaanet?" ja vastaa "Eivät mitään."

Mitä herkullisimpia sanoja: "humanistihippulat", "humanistihörhöt" ja "humanistilällykät" - hah hah. Kylkiäni pidellen nauran.

Kuvassa: Terapeutti ja asiakas aikovat juoda teetä ja puhua tyhjää.

tai: Sielunpaimen on kutsunut seurakuntalaisen teelle ja he aikovat puhua rippikoulusta.

tai: Kahden filosofin illanvietto... 

mutta joka tapauksessa hyödytöntä höpinää. Mitäpä me ihmistieteilijät yhteiskunnassa ja miesten maailmassa aikaan saisimme?

Millainen minä olen?

Jos ei peilejä ja muita heijastavia pintoja olisi, mistä tietäisin minkä näköinen olen? 

Jos ei muita ihmisiä olisi, mihin vertaisin ihmisyyttäni? Mistä tietäisin millainen olen? 

Ilman standardeja, normeja, vertailukohtia olisin kuin veneessä ilman airoja. 

Vastakohtia tarvitaan. Verrokkeja tarvitaan. Vertaisia ja niiden vastakohtia... mitä ne sitten ovatkaan? Tämä ajatus ei vielä ole valmis. Sitä pitää käännellä, punnita, vertailla. 

Kuvassa aitaa meidän puutarhan ja naapurin puutarhan välissä. Kummalla puolella ruoho on vihreämpää? Kadehdinko muita? Olenko ylpeä omastani? Hyvällä tavalla, vai rehentelenkö? 

Terve itsetunto on iloinen ja tyytyväinen sekä muiden että omasta puolesta.

Tee salaa pieniä palveluksia

Luin parisuhdeterapeutin kirjasta ohjeen: "Tee toiselle salaa pieniä palveluksia." Ehkä kirjoittajalla oli mielessään että pyyteettömyys tekee ihmisestä hyvän tai jotain muuta henkistä ja ylevää.

 

Kääntelin asiaa mielessäni ja totesin että tuo ei toimi. 

Näin sen pitää mennä: Silitän pinon mieheni paitoja, mutta en pistä niitä kaappiin vaan jätän näkyville. Kun hän näkee pinon, hän ilahtuu, siitä syystä että hänen ei tarvitse itse silittää, ja siksi että nyt on taas päällepantavaa, mutta kaikkein eniten siksi että rakastava puoliso on tehnyt jotain häntä ajatellen, hänestä huolehtien. Tyytyväisenä hän kantaa pinon kaappiin, ja antaa minulle halauksen.

Miehistä ei ole muuta iloa kuin harmia

Mitäs harjoja nuo ovat? 

Niille naisille jotka pitävät tapanaan miessukukuntaa haukkua ja halventaa, julistaen että miehistä ei ole muuta iloa kuin harmia, kerron että kävelylenkiltä palatessani, sunnuntaiaamuna varttia vaille 9, rakas puolisoni oli imuroinut, ja oli juuri moppaamassa lattioita. 

Ei voi kun parempaa pyytää!

ETTEIKÖ MUKA OLE AIKAA?

Niin usein sanotaan että ei ole aikaa. "Harrastaisin / lenkkeilisin / ulkoilisin,  mutta kun ei ole aikaa." 

Näin juuri pariskunnan lenkillä. He juoksivat lenkkivaatteissaan, lastenvaunuja työntäen. Koko perhe yhteysessä harrastuksessa. Vauvan ulkoiluttaminen yhdistettynä vanhempien liikuntaan ja yhdessäoloon. Yksinkertaisen nerokasta. Nostan hattua.

ARVOASTEIKKO

Usein kuulee ylimielisistä nenä pystyssä esiintyvistä tarjoilijoista, ja olen jonkun kerran semmoisen nähnytkin. Enimmäkseen on kohdalle osunut mukavia tarjoilijoita, mutta uskon että kohtelu on suoraan verrannollista siihen miten asiakas heitä kohtelee.

Toisinaan kuulee törpöistä, komentevista, tiuskivista asiakkaista, joiden kohteeksi tarjoilijat ja muut asiakaspalvelijat joutuvat. 

Itseään arvossa nostavia hovimestareita saattaa liikkua niiden joukossa joille arvokkuus lankeaa luonnostaan. Voi olla itsestä kiinni millaisena hovin näkee, siis vanha totuus "kauneus on katsojan silmässä". Suomalaisissa on niitäkin joille on kasvatuksessa iskostettu niin iso kammo kaikkea leveilyä ja ylpeilyä kohtaan, että tutka on yliherkkä.

Eräänlainen arvovalta on tunnusomaista baarimikoille. Sitä arvovaltaa on mahdollista käyttää väärin. Aina on nimittäin yksilöitä joilla valta kihahtaa päähän. 

Tästäpä sitten nouseekin mieleen kauhukuva ravintolan ovimiehestä pahimmillaan. 

Ravintola lienee enemmän tai vähemmän hierarkinen työympäristö ja voi itku jos joukkoon osuu pätemisen tarpeisia tyyppejä jotka pyrkivät simputtamaan alempiaan ja nousemaan asiakkaidenkin yläpuolelle. Siihen soppaan kun vielä lisätään viinaksia ja hämmennetään - huh. 

Työympäristön ilmapiiri on helposti terve, ja helposti sairas. Usein tarvitaan vain yksi avainhenkilö jotta liikutaan jompaankumpaan suuntaan.

Kaikilla on omat arvoasteikkonsa itselle ja muille. Jotkut pullistelevat, toiset eivät, ja sitten on niitä jotka katsovat olevansa asteikon alapäässä. Italian sana "scala" merkitsee rappusia. Eikös se pistäkin ajattelemaan yläkerran ja alakerran väkeä? Upstairs, downstairs.

Hierarkiaa olen havainnut hotellissa kesätöissä työskennellessäni. Tutuilta olen kuullut että sairaaloissa voi esiintyä jyrkkiä arvoeroja. Eräässä ruokalassa olen sivusta joutunut todistamaan miten keittäjä kohteli uutta tyttöä ala-arvoisen tylysti. Suututti, ja suututtaa vieläkin.

MUUTOT

Muuttaminen on melkoista sirkusta. Eräs ystäväni muuttaa parin päivän kuluttua paritalosta kerrostaloon. minkä valmistelussa olen autellut, ja neuvojakin tarjonnut. 

Hyvä suunnittelu on kaiken a ja o ja se että miettii systeemit etukäteen eikä vasta samalla viikolla tai muuttopäivän aamuna. 

Kömmähdyksiä joita olen todistanut kavereitten muutoissa: 

Muuttopäivänä kannetaan laatikoita makuuhuoneen kaappien eteen, jolloin kaappeja ei saa auki eikä sänky mahdu makuuhuoneeseen. Siinä sitten illalla rättiväsyneinä ihmetellään että missä me nukutaan... Eräässä muutossa ehdin tuon estää ennen kuin pääsi tapahtumaan. Kehoitin laittamaan laatikoita suoraan kaappien sisään.

Yksi erittäin toimiva idea on merkata laatikoiden päälle mihin huoneeseen ne viedään, OH = olohuone, MH = makuuhuone jne. 

Kerran mentiin helppimään muutossa ja vietiin tuliaisiksi pari pulloa kivennäisvettä. Osoittautui onnistuneeksi ostokseksi, koska isäntäväki ei ollut varannut muuttoporukalle mitään juotavaa. Kaikille tuli hirveä jano kun oltiin jonkin aikaa kannettu tavaraa kolmanteen kerrokseen. Se vaan pulmana että he eivät olleet tuoneet mitään laseja, mukeja tai kuppeja astiakaappeihin. Kesti jonkin aikaa ennen kuin löytyi laatikko jossa oli astioita. 

Yhdessä toisessa muutossa oli virvoitusjuomia, mutta ei pullonavaajaa. Viisas valmistelee etukäteen pakkauksen joka sisältää mukeja, juomia, keittiöpaperia, WC-paperia, sakset, veitsen, pyyhkeitä... ja niin edelleen.  

Yleensä vien omat hanskat, koska naruilla sidottuja laatikoita on kamala kantaa paljain käsin. Tällä viikolla muuttavalle ystävälleni sanoin että kannattaa varata näppylähanskoja muuttoväelle. Hän kävi ostamassa nivaskan. 

Tuhat ja sata asiaa muistettavana kun muuttaa. Monta mahdollista mokaa edessä. Organisointikyky ja ennaltavalmistautuminen ovat valttia. 

Muuttopäivä on kova koitos, ja tavaroiden paljous stressaa etukäteen, mutta sitten kun on päässyt uuteen kotiinsa, tuntuu tosi mukavalta alkaa katsella kamoja ilman stressiä ja miettiä niille paikkoja.

ARVOITUS

Haluan suositella blogia nimeltä Arvoitus. Tiedän että muutama vakiolukijani menee sinne heti pää edellä ja tukka putkella kun kerron että Marjaisa kirjoittelee siellä fantasiasta, science fictionista, filosofiasta ja ihmismielen saloista - ei kuitenkaan huuhaamaisesti, vaan Arkiterapeutti Kopsin maun mukaisesti, ihan suorastaan käytännöllisesti.

LUE ENEMMÄN

"Elämää ei opi kirjoista." 

Joo, saattaa olla hyvä ohje. - Paitsi että usein sitä toistelee sormi ojossa ihminen joka ei koskaan lue kirjoja. Mistä hän siis tietää oppiiko niistä elämää vai ei?  

"Pyh! Kasvatusoppaat. Ei kirjoista voi oppia miten lapsia kasvatetaan." - Mistäs tiedät kun et ole yhtäkään opasta lukenut?

Älä väheksy kirjoja. Lue enemmän - luulet vähemmän.

ELOKUINEN PUUTARHA

Joka ajassa, joka kuukaudessa on omat kohokohtansa ja "ensimmäinen kerta aikoihin" sitä ja tätä... 

Tämän päivän ilon aihe oli itse istutetusta ja kasvatetusta puusta pudonnut omena. Ensimmäistä kertaa puu näyttää kantavan oikean sadon; kymmeniä omenoita. Ekana vuonna ei mitään, tokana yksi, sitten kolme, yhtenä vuonna 10, viime vuonna pari hassua. 

Poimin punoittavan kaneliomenan käteeni ja nuuhkin sen kuorta. Huomasin madonreiän. Ei muuta kuin menin keittöön missä veitset ovat. Leikkelin mehukkkaat valkoiset osat esiin ja söin palaset. Mikä kirpeä maku! Mikä tuoksu! Mikä elämys! 

Loput mehevät omskut roikkuvat oksilla odottaen tuulenpuuskaa, poimijaa tai inspiraatiota pudottautua itse tutkimusmatkalle maahan. Vastaleikattu nurmikko kutsuu.