Minulla on Asperger

Olin kuullut sanan Asperger mutta se heräsi tajunnassani eloon vasta kun lähisukulainen sai diagnoosin. Aloin lukea aiheesta ja ihmeekseni lukemassani kirjassa kuvailtiin minua. Ymmärsin olevani Aspergerhenkilö. Tuossa vaiheessa olin jo päässyt keski-ikään, oppinut tuntemaan omat vahvuuteni ja heikkouteni ja kaikin tavoin saanut elämäni kuntoon. En siis varsinaisesti tarvinnut apua tai tukea, mutta halusin tietää lisää ja tutustua muihin kaltaisiini. Oliko todellakin niin että oli muitakin tämmöisiä samalla tavalla erikoisia yksilöitä kuin minä?

Aspergertuntemus on kaikessa laajuudessaan niin valtava alue että tunnen edelleenkin olevani noviisi, siitäkin huolimatta että olen innostuneena lukenut kirjoja ja artikkeleita, osallistunut netin keskusteluryhmiin ja käynyt Suomen Asperger-yhdistyksen vertaistukiryhmissä (keväästä 2012). 

Tänä syksynä (2013) vedin Autismi- ja Aspergerliiton kustantaman kurssin jonka aiheena oli Aspergerihmisten viestintä. Meitä oli 10 Assin ryhmä keskustelemassa ja kirjoittamassa siitä mitä aspergerius meistä kullekin merkitsee ja miten selitämme sen muille. Aiomme jatkaa keväällä ja selvitellä Aspergerihmisten kömmähdyksiä kanssakäymisessä muiden kanssa. Juttujamme julkaistaan nettilehti Puoltajassa ja paperisena ilmestyvässä Autismi-lehdessä. 

Suurella yleisöllä on hassuja käsityksiä siitä mikä Asperger-henkilö on ja myönnettävä on, meistä jotkut saattavat vastata niitä hassuja käsityksiä: "Tietokonenörtti joka osaa ulkoa juna-aikatauluja", "matematiikkanero joka laskee päässään yhtä nopeasti kuin laskukone", "erakkomainen puhumaton tyyppi", "hajamielinen professori, joka uppoutuu työhönsä niin että unohtaa syödä", "se poika tai tyttö joka kotikutsuilla hakeutuu tyhjään huoneeseen lukemaan mukana tuomaansa kirjaa"... 

Kuvassa (ylhäällä) pinssejäni, joiden teksti kertoo että olen ulospäin suuntautunut introvertti. Osa-aikaisesti äärettömän seurallinen. Vastapainoksi tarvitsen runsaasti yksinoloa ja rauhaa.

Asseille on luonteenomaista epätasainen kykyprofiili. Erittäin lahjakas joissakin kouluaineissa, hämmästyttävän heikko joissakin muissa. Itse en käsittänyt matematiikkaa millään mutta olin lapsesta asti varsinainen kielipää. En pelkästään hyvä kielissä, vaan hämmästyttävän nopea opppimaan uusia sanoja ja tajuamaan yhteyden äänteiden ja kirjoituksen välillä ja erottamaan äänteitä toisistaan. Rakastin kielitunteja. Sen sijaan matematiikan tunnit olivat kärsimystä. Mistä ihmeestä voi lähteä hakemaan ratkaisua niihin "juna lähtee Bostonista ja toinen New Yorkista" - mallisiin laskutehtäviin? 

Aspergerin oireyhtymä kuulostaa nimenä lääketieteelliseltä, biologiselta, fysiologiselta. Sen sanotaan olevan neurobiologinen kehityshäiriö. "Häiriö" tai "poikkeavuus" on meistä joillakuilla yli- tai alikehittynyt tuntoaisti. Jälkimmäisestä esimerkkinä henkilö joka ei tarvitse puudutusta hammaslääkärissä. Kätevää. Toisaalta jollakulla voi t-paidan niskalappu tuntua niin hiertävältä että kiemurtelee tuskasta ennen kuin saa paidan pois. Joillakuilla on superkuulo eivätkä he kestä kovia äkillisiä ääniä. Minun on vaikea kestää eri suunnista yhtä aikaa tulevia ääniä. Väsyin kirjamessuilla nopeasti hälyn ja kakofonian vuoksi, mutta en toisaalta olisi välittänytkään viettää siellä kokonaista päivää. 

Aistijutusta on sekä iloa että rasitusta. Usein asenne ratkaisee. Lasken positiiviseksi sen että saan kiksejä ja elämyksiä vähästä. Ei tarvitse hakeutua extremelajien pariin. Jos oppii itse säätelemään noita ominaisuuksia elämä on laadukasta. Omalta kohdaltani pidän Aspergeriutta lahjana. Jollekin toiselle se voi olla raskas taakka ja lannistava vamma. 

Huomattavaa: Aika monilla Aspergerhenkilöillä on lisäksi joku muu diagnoosi, kuten ADD tai ADHD tai persoonallisuushäiriö. Siitä syystä ulkopuoliset saattavat saada väärän kuvan Aspergerista. Minulla on pelkästään Asperger, ei muuta. 

Asperger on monimuotoinen piirteistö, jokaisella Assilla henkilökohtainen kokoonpano ja henkilökohtainen asennoituminen syndroomaan. Omaani en vaihtaisi mihinkään. Olen enemmän kuin tyytyväinen. 

Mieli maasta

Tuoretta asiantuntijatietoa saatavilla nuoruusiän masennuksesta. Mieli maasta - teoksen kansien väliin on koottu kirjoituksia, joissa mielenterveystyön ja erityisopetuksen ammattilaiset antavat näkökulmia, ja paikoin melkeinpä reseptejä masennuksen tunnistamiseen ja kertovat mistä ja miten apua voi hakea.

Mistä masennuksen tunnistaa? Siinäpä vaikeus. Yllätyin lukiessani että se ei suinkaan aina vastaa maallikon odotuksia oireissaan. Ne saattavat olla fyysisiä tuntemuksia kuten vatsakipua tai muita kiputiloja ja unettomuutta. Oireet voivat tulla esiin häiriköintinä koulussa, tai kiinnostumattomuutena ja välinpitämättömyytenä. Opettaja erehtyy pitämään masentunutta oppilasta laiskana. Voi hurja että tulee ajattelemistä minulle joka olen opettaja! Ennen aikaan kun lukihäiriöistä ei tiedetty luultiin oppilaita huolimattomiksi ja laiskoiksi. Sitten tajuttiin että kyseessä oli neurologis-biologinen juttu. Ollaanko nyt vaarassa leimata yksi mielialahäiriöistä kärsivä nuorten joukko kelvottomiksi kun ei tiedosteta että kyseessä onkin depressio?

Tätä pitää tutkia. Nyt jo sanotaan että masennus on kansantauti. Asialle on tehtävä jotain! Suosittelen kirjaa mitä lämpimimmin kaikille joilla on lapsia elämässään, omia lapsia, sukulaisten ja ystävien lapsia, opppilaita. Katsokaamme vetämättömiä ja keskittymiskyvyttömiä ja häiriköiviä nuoriamme ja miettikäämme voimmeko auttaa heitä jotenkin.

Kirjasta ilmenee että nuori itse saattaa juuttua johonkin kehitysvaiheeseen ja jäädä ajattelussaan junnaamaan samaa kehää. Jopa puolet masentuneista nuorista kieltää masennuksen tunteensa, joten ulkopuolisen auttajan on edettävä sen mukaan. Keskustelu nuoren kanssa voi tuottaa tuloksia jos sillä onnistuu käynnistämään nuoressa itsessään erilaista ajattelua. Ratkaisun pitäisi viime kädessä syntyä oman itsen sisällä eikä tulla ulkopuolelta, mutta esimerkiksi ammattiauttaja osaa ottaa puheeksi aiheita jotka päästävät nuoren tarkastelemaan itseään ja tilannettaan uusista näkökulmista.

Ratkaiseva käänne: Kun nuori käsittää että keskustelukumppani kuuntelee häntä oikeasti ja on oikeasti kiinnostunut hänestä ja siitä mitä hänelle kuuluu.

Minusta tuntui hyvältä lukea nykyajan pyrkimyksistä tuoda apu ja hoito nuorten luonnolliseen elinympäristöön, kouluun ja kotiin, sen sijaan että hänet sijoitettaisiin sänkyyn hoitolaitokseen.

Tässä muutamia otsikoita sisällysluettelosta:

Miten kohtaan masentuneen opiskelijan?

Ratkaisukeskeinen terapia nuorten masennuksen hoidossa

Voimaantumista ei voi opettaa, mutta sen voi mahdollistaa

Sokea viha vai sokea rakkaus?

Rakkaus on sokea.

Viha sokaisee.

Kumpi tekee ihmisestä sokeamman, rakkaus vai viha?

Ovatko sokean rakkauden seuraukset samaa luokkaa kuin sokean vihan?

Puhuako vai olla hiljaa?

Ihminen joutuu monesti tekemään päätöksen sanoako jotain vai olla hiljaa. Varoittaako ystäviä vai ollako lojaalinen toiseen suuntaan? Tulkitaanko puheeni pahanpuhumiseksi jos sanon jotain? Ainakaan kukaan ei perinteisesti tykkää kantelupukeista... Mitä jos olisin vaan sanomatta mitään? Vanha ohjehan on että ellet voi sanoa henkilöstä mitään hyvää ole mieluummin hiljaa.

Tapahtui viime vuonna. Ystäväperhe kutsui minut ja erään toisen ystävän perheineen kyläilemään. Minä en päässyt menemään silloin ja omasta esteestä ilmoittaessani punnitsin mielessäni sanonko vai enkö sano että tuolla ystävällä oli ilmennyt taipumusta peruuttaa tulonsa samana päivänä. Päätin että en ryhdy selän takana puhumaan pahaa.

Ja niinhän siinä kävi että vierailu peruutettiin samana päivänä. Ruuat oli ostettu, koti siivottu, lapset odottivat... kaikinpuolin oli valmistauduttu ottamaan ystävät vastaan.

Jos olisin vaan asiallisesti kertonut tietoni, he olisivat voineet varautua ikävään yllätykseen, ehkäpä olisivat kutsuneet pari muuta ihmistä, tai kokanneet vähemmän, tehneet jonkin varasuunnitelman.

Olen kaksinverroin viisaampi kuin ennen: Ensinnäkin kutsun kyseisen henkilön kylään ainoastaan joukon jatkoksi, en pelkästään, ja toiseksi, en arastele kertoa tietojani eteenpäin jos minulla niitä on jostakusta epäluotettavasta. Asiathan voi esittää faktoina. Ei tarvitse pahaa puhua eikä ketään mustamaalata.

Paras argumenttini tässä keskustelussa itseni kanssa: Kyllä minä tahtoisin tietää jos olisin siinä tilanteessa että ryhdyn tekemisiin henkilön kanssa jonka yhteinen tuttu tietää epäluotettavaksi. Osaisin varautua.

Luonnehäiriökirjojen pino nousee kuin kohokas

Kuten pitkäaikaiset lukijani tietävät, narsistinen persoonallisuushäiriö kiinnostaa minua. Kirjoittelen siitä täällä toisinaan, suosittelen lukemista, kirjaan satunnaisia ajatuksiani asiasta. Ofelia suositteli (edellisen postaukseni kommenttilaatikossa) lukemaansa kirjaa "Vapaaksi psykopaatin otteesta", jonka kävin äsken noutamassa kirjakaupasta. Eikös samalla reissulla hihaan tarttunut toinenkin narsisteista kertova opus jonka nimen olin nähnyt tuota Ofelian suosittelemaa kirjaa googlettaessani.

Joten nyt ollaan yli 50 euroa köyhempiä mutta kohta tiedoissa ja elämänviisaudessa verrattomasti rikastuneita, jos kirjojen sisältö täyttää takakansiinsa muotoillut mainokset. Ja miksi ei täyttäisi. Aikaisemmin lukemieni 8 opuksen annilla, omilla ja ystävien karvailla kokemuksilla ja monilla keskusteluilla on jo opittu kohtalaisia taitoja väistää narsisteja, ja lähimmäisiäkin valistaa. Näiden uusien kirjojen avulla pääsee katsomaan ilmiöitä uhrin näkökulmasta ja miettimään onko itsessä narsistisia piirteitä.

Narsistien uhrien tuki ry, kotisivut.

Klikkaamalla saa isonnetuksi kuvan kirjapinostani, joka nyt siis muutaman sentin korkeammaksi kohoaa. Pino nousee kuin kohokas.

Autistin ihmeellinen tarina

Iris Johansson on autisti joka "tuli pois ulkona-tilastaan", tavalliseen todellisuuteen ja muiden ihmisten yhteyteen. Kuulostaa oudolta mutta nämä ovat asioita joita on vaikea sanallisesti kuvata. Sain juuri tietää tuollaisen kirjan olemassa olosta ja haluaisin tietää mistä sen saa.

Lue lisää täältä.

Älykäs painonhallinta

Nyt on suomeksi saatavilla painonhallintaopas jossa neuvotaan ottamaan aivot mukaan laihduttamiseen. Nykyään tiedetään että tahdonvoimalla ei pitkälle pötkitä, ihmedieetit eivät tepsi pitkällä tähtäimellä ja pillerihuijaus laihduttaa lompakon seudun.

Älykkään painonhallinnan esittelyä pääsee lukemaan Avaimen sivuilta, täältä.

På svenska, här.

Kirjailijat: Gunilla Eldh , Martin Ingvar

(Kuvan pöytä ystäväni Pirjon viimeperjantaisilta kutsuilta.)

Yhteinen piirre possussa ja minussa

Voi tuota possua, haha. Nerokas protesti siihen että hän joutui odottamaan. Riemastun tästä koska tunnistan itseni. Minäkään en siedä odotella sivussa mitään tekemättä.

(Tämän aamun Hesarista. Klikkaamalla isonee.)

Liiallinen online-elämä

Tietoähky. Infoähky.

Monisuorittaminen. Tekstailu oppitunneilla, autoa ajaessa, pelejä pelatessa.

Tänä päivänä tunnetaan tietoähkyn ja monisuorittamisen vaarat.

Monisuorittamisesta seuraa aivoväsymystä, infoähkystä muun muassa kriittisyyden katoamista ja lyhytjännitteisyyttä.

Ylensyönninkin vaarallisuus tiedetään. Ylensyönti on iso terveysriski.

Liika on liikaa.

Pitäisi osata säännöstellä, suodattaa, valikoida, supistaa, karsia.

Aikuisten tulisi ohjata ja valvoa lapsia, mutta osaavatko itsekään varoa liialliseen online- ja mediaelämään lankeamista? Monilla se on jo mennyt riippuvuuden asteelle.

Kun ymmärryksen salama iskee

Näin eilen nauhoituksen jossa haastateltiin kahta entistä luonnehäiriöisen narsistin uhria. Heistä toinen oli havahtunut tajuamaan tilanteensa kun oli nähnyt TV:stä tämän toisen henkilön haastattelun. Se oli kuin hänen elämäänsä.

Herätys on juuri se mitä tarvitaan jotta muutos voi alkaa. Sellaista ei voi muuttaa eikä parantaa mitä ei tiedosta.

Uhriin itseensä nimenomaan pitäisi ymmärryksen salaman iskeä. ZZAPPP...!!!

Loistava kirja luettavaksi:

Sata tapaa tappaa sielu. Se on kirjoitettu narsistin uhrin kannalta.

Ihailtavaa sopeutumista

Jotkut ihmiset pystyvät nukkumaan vaikka missä. Minä en.

Minun on oltava omassa sängyssä kotona.

Jotkut kasvit kasvavat vaikka missä. Ihailtavaa.

Tervetuloa lukijaksi Pia. Onko sinulla blogi? Tiedoista ei käy ilmi.

Tavataan kellon alla yhdeltä

Hesassa klassinen tapaamispaikka on Stockmannin kellon alla. Siihen olen minäkin sopinut monet monituiset treffit. Melkein aina minä olen se joka saapuu siihen aikaisemmin. Ihan harvoin sattuu niin että se toinen on vielä aikaisemmassa.

Ja sitten on ne joita joutuu aina odottamaan.

Ja niiden joukossa on ainaisia selittelijöitä.

Sitten on niitä jotka tulevat viime tipassa mutta kuitenkin ajoissa. Okei. Hyvä.

Vaikea kestää niitä jotka naureskelevat sille että ovat aina myöhässä. Eivät siis lainkaan ajattele että minä odottelen - ja odottelen - ja odottelen. Suoraan sanottuna itsekästä.

Vielä noitakin mälsempi on se ihmislaji jolla on tapana perua treffit. Aika monen kanssa en enää suostu edes sopimaan tapaamisesta. Joutuisin kuitenkin pettymään. Taaksepäin ajatellen on uskomatonta miten monta kertaa on jonkun tyypin kanssa temppuiltu ennen kuin olen tajunnut että se on heidän tapansa ja tyylinsä.

Järkevä ja suunnitelmallinen ajankäyttö auttaa eteenpäin elämässä. Kannattaa miettiä kahdesti ennen kuin tuhlaa aikaansa turhaan odotteluun. Kannattaa olla ottamatta riskiä jos huomaa että tapaamiset joidenkin yksilöiden kanssa eivät ota onnistuakseen. Se on tervettä itsekkyyttä.

Kopsasi minulta ranskan tehtävät

Miten on mahdollista että aikanaan lukiossa kielilinjalla aina suostuin antamaan luokkatoverin kopioida ranskan tehtävät vihkostani? Taisi jotenkin jopa jäädä ilmaan vaikutelma että Kari antoi suosion paistaa päälleni kun hän valitsi minut henkilöksi jolta läksyt kopioi.

Ei jumankauta! Miten voimmekaan olla niin typeriä koulussa?

Mutta minulla on tunne että siellä ei siihen aikaan oikein "voinut" kieltäytyä. Olisi joutunut epäsuosioon. Hyvillä oppilailla on vaarana joutua muitten paheksunnan kohteeksi.

Joku tutkimus oli joka paljasti että tyttöoppilailla on tapana hiukan peitellä lahjakkuuttaan jotta olisivat suositumpia.

Monet on elossapysymisen konstit...

Sellon syyt ja selitykset

Mies ampui exänsä ja exän 4 työtoveria kauppakeskus Sellossa Espoossa. Taas yksi mittaamattoman suuri murheen ja järkytyksen tragedia harteillemme.

Älkäämme murtuko. Käykäämme päinvastoin yhä kovempaan taistoon rauhanomaisen elämän puolesta! Tieto on valtaa. Ennaltaehkäisy on helpompaa kuin jälkikäteen paikkailu tai oman sokeuden manailu. Tumput suorina ei kannata liioin seisoskella. Ei tiedä milloin isku osuu omalle kohdalle.

Kuvassa kirjoja joista löytyy väkivallan syitä ja avaimia ratkaisuun. Toisten vainoajat, luonnehäiriöiset kiusaajat, alistajat, perhetyrannit... Ulkoapäin vaikeasti tunnistettavat narsistit voidaan asiantuntijoiden ja uhrien yhteistyöllä paljastaa ennen kuin on myöhäistä.

Luin vuoden 2009 aikana nuo kuusi teosta jotka avaavat erittäin suuressa määrin narsistisen persoonallisuushäiriön arvoitusta. Niissä raotetaan ovea mitä kammottavimpiin kotien seinien sisällä tapahtuviin tyrannielkeisiin ja kumppanin ahdistamiseen ja piinaamiseen. Tekijät saattavat olla ulkopuolisten silmissä jopa moitteettomia kelpo kansalaisia, usein vailla rikostaustaa.

Viimeisin lukemani oli asianajaja Markku Salon Varo narsistia. Hän on oppinut tunnistamaan nuo tyypit ammatissaan, heidän vastapuoltaan edustaessaan. Voi mikä määrä puolison ja hänen läheisiensä uhkaamisia ja pelottelua ynnä muuta temppuilua... Tuommoista lienee Sellon selkkauksienkin takana.

Uhrien silmät pitäisi saada aukenemaan, samaten tuomarien, poliisien ja muiden tahojen jotka eivät vielä tarpeeksi tiedä ilmiöstä, nimitetäänpä siitä kärsivää ihmistä narsistiksi, luonnehäiriöiseksi, persoonallisuushäiriöiseksi, "mahdottomaksi ihmiseksi" kuten Salo heitä nimittää tai psykopaatiksi. Aiheesta on kirjoitettu metrikaupalla valaisevaa kirjallisuutta.

Kieps, kops ja hups

Ohhoh, kieps, kops ja hups. Kops pyöri edestakaisin työtuolissaan ja onnettomuushan siitä riehumisesta oli seurauksena. Auts. Parasta vähän rauhoittua. Minkäs teet kun puuhaa ja elämäniloa riittää?

Lieneekö tämä niitä "itku pitkästä ilosta" - tapauksia joista kasvatusperinteemmekin meitä varoittelee?

Eräs tuttavani kertoi että hänen talossaan valitettiin jostain naapurista kuuluvasta yöllisestä metelistä ja kun asiaa tarkemmin tutkittiin kävi ilmi että arkkitehti se ja se teki töitä yötä myöten ja rullasi pyörivällä tuolillaan lattian poikki piirustuspöydän ja toisen pöydän väliä. Priiiit - pruut - priit - pruut....

Emme tule aina ajatelleeksi seurauksia. Hih, minua nuo jutut hymyilyttävät. En pudonnut pahasti tuolilta. Keikahdin vain hiukkasen.

Riipun ja roikun

Reipas kävely ruokakauppaan ja painolastin kanssa takaisin. Lihaksia ja mieltä kuntouttavaa toimintaa. Mennessä kuuntelin aah, ooh, Céline Dionin taivaallista ääntä ja kaunista ranskaa, S'il Suffisait d'Aimer, ja tullessa tulvi tajuntaan kultakurkkuisen Darren Hayesin laulantaa.

Oletteko kokeneet tämän? Spin-cd:llä juuri meneillään niin korvia hivelevä viipale että en voi irrottautua iPodin johdoista. Lasken kauppakassit käsistäni, taiteilen repun selästä ja itseni kiemurtelemalla ulos pusakasta. Johdot roikkuvat minusta, minä riipun johdoissa, olen riippuvainen, olen koukussa, laulajan ääni pitää minut lumoissaan. Pakko kuunnella loppuun, vaikka pakasteet sulaisivat ostoskassissa.

Laulun loputtua pääsen koukusta.

Tällainen riippuvuus eli roikkuvuus ei ole pahasta.

Elämä on paras huume. Ja se on jopa ilmainen.

(Oho, iPod jäi päälle, kuluikohan tässä paljon sähköä?)

Laiskat aivot vai vireät aivot

Valmistauduin kerran opettamaan small talk - taitoja englannin ryhmälleni eräässä yrityksessä. En ehtinyt avaussanoja pidemmälle kun yksi ryhmäläisistä pamautti: "Suomalaiset eivät harrasta small talkkia." Tämä julistus esitettiin "asia on loppuunkäsitelty" - äänensävyllä jota vierustoverikin säesti. 

Tyrmistyin kertakaikkiaan. Koko viikonlopun olin valmistanut materiaalia oppituntia varten ja moinen töräytys viikon alkajaisiksi sai jäseneni raskaiksi. Oli pakko istua alas. Näitä kurssilaisiani olin opettanut jo vuosia joten saatoin tuttuuden ilmapiirissä suoraan sanoa että järkytyin moisesta negatiivisuudesta. 

Ryhmäläiset alkoivat tyynnytellä että eihän tuosta nyt kannata ongelmia ottaa. Selittelivät että negatiivisuus on vain kätevä elämäntapa. Heillä oli kuulemma tapana aloittaa päivä sosiaalitilassa siinä opintosalimme viereisessä ravintolassa ja kertoa mitä kurjaa ja pahaa oli tapahtunut ja mikä kaikki pännii ja sitten mennä tyytyväisinä töihinsä.

Okei. Mikäpä siinä jos se toimii.

Mutta toimiiko se? Edistääkö se luovuutta? Keksitäänkö sen avulla uusia ideoita? Parannetaanko maailmaa? Käytetäänkö oma aivokapasitetti hyvään?

Eikö siinä paremminkin käy niin että pidetään yllä samaa olotilaa, jähmeää puurtamista päivästä toiseen? Aivoihin ei saada työtovereilta uutta ajateltavaa, ei tarjota muille uusia virikkeitä? Töissä ei virkistytä. Odotetaan vain viikonloppua ja lomaa.

Käväisin yhdessä blogissa johon oli kertynyt rimssu kommentteja. Kaikki, ihan kaikki kommentoijat yhtyivät kirjoittajan päivittelyyn eräästä aiheesta. Yksikään ei nostanut aiheesta mitään rakentavaa, käyttökelpoista ideaa jota olisi voitu työstää. Enpä sitten viitsinyt mennä sinne kertomaan omia virinneitä ideoitani. Miksi yrittää innostaa porukkaa joka ei halua innostua? 

Palatakseni englannin opetukseen: Miksi edes alkaa opettaa small talkia kun lähtöasenne on jyrkkä ei kiitos? Minulla olisi ollut valtavasti asiaa aiheesta, sellaista mitä yleisöni ei olisi itse ikinä tullut ajatelleeksi. 

Negatiivisuudella pidetään yllä laiskoja aivoja. Tuottavuus minimissä.

Sääli, koska kokemukseni mukaan jokaisella on innostumiseen tarvittavat aivot. Itsehän viritämme aivomme sameiksi tai kirkkaiksi.

Peräti raskas olo tulee kommenteista jotka latistavat, tyrmäävät, kieltävät, torjuvat. Oppitunneilla tai blogeissa.

Voi vattu kun vatuttaa

Sananvapaus ja sanojen käytön vastuullisuus. 

Miten vapaasti voi kiroilla, manailla, sadatella, maustaa puhettaan? Onko tiettyjen sanojen käyttö tapa vai tarve? Imagojuttu? Käyntikortti?

Blogikaveri Olematon on kotona julistanut lapsille säännön että vessassa saa puhua vessajuttuja jos muut eivät kuule. Ihan hyvä sääntö. Perheensisäinen. Kasvatuksesta se lähtee.

Yhdessä tuttavaperheessäni sovittiin että tarvittaessa saa sanoa "patka" ja "voi patka". Kun perheen poika sanoi ensimmäisen kirosanansa, hänen äitinsä ilmoitti pesevänsä suun saippualla jos sana vielä tulee ilmoille. Hetkistä myöhemmin hän joutui toteuttamaan uhkauksensa. Taisi tepsiä. En ole kuullut pojan sanovan kertaakaan kirosanaa. Nyt 16-vuotias. 

Voihan siinä vielä käydä niin että kapinaiässä pato murtuu ja luukut aukeavat. Ärräpäät vyöryvät. Riippuu ehdollistumisen vahvuudesta. Tai kaveripiiristä. Omasta arvomaailmasta. Ehkä tottumuksesta.

Samainen poika oli 4-vuotias kun perheen ollessa ravintolassa tai baarissa joku mies oli kysynyt minkäs ikäinen pikkumies oli. Kun kuuli että 4, totesi: "Onpas helvetin isokokoinen 4-vuotias!" 

Pieninä jo lapset joutuvat sen ristiriidan eteen että kotona sanellaan säännöt jotka eivät ulkomaailmassa pädekään. Miksi minä en saa kiroilla kun muutkin saavat?

Lapsiperheissä käteviksi kompromisseiksi koettuja: Voi persikka! Voi perhonen! 

Itse en käytä säännöllisesti voimasanoja, mutta isoihin tunteisiin joskus tarvitsen, joko tuomaan helpotusta suutahtamiseen, tai tehostukseksi ja vakuudeksi puheeseen. Toisinaan eräänlaiseksi nautinnoksi. Kielet ovat ammattini. Sillä voin tarvittaessa perustella sanaston itselleni. Useimmiten ei tarvetta ole.

Vuonna 1999 keksin käyttää adjektiivia "veemäinen" ystävän kanssa meilatessa, samaten ilmausta "voi vee". Sittemmin huomasin ilmausten levinneen verkkoon. Ollako ylpeä vai ei? - No, kai sitä huonompiakin asioita on levitetty. Jos tuolla on rohkaistu manaamista, ei hyvä, mutta jos sillä on hillitty vahvempaa käyttöä niin ookoo. 

Myös olen keksinyt "voi vattu kun vatuttaa". Ollako siitä ylpeä vai ei? Kyllä ja ei.

Jos paljon käyttää vahvoja sanoja ne heikkenevät omissa korvissa mitättömiksi. Olisi hyvä ajatella miltä ne kuulostavat muiden korvissa. Ruokakaupassa on lapsia, naisia, vanhuksia, uskovaisia. Korvia joka puolella. Perheessä lapset kuulevat kaiken mitä vanhemmat sanovat.

Nauroin kerran ihan kippurassa kun luin yhdestä blogista "Tsiisus soikoon!" mutta en katsonut itselleni sopivaksi lähteä sitä netissä levittämään. Se olisi epäkunnioittava uskontoa ja uskovaisia kohtaan. En tiedä ketkä ja kutka blogiani lukevat, mutta ainakin lukijoissani on toisinaan tuttuja lapsia ja nuoria.

Ylipäätään kaikesta mitä suustani tai kynästäni (näppäimistöstäni) päästän saatan joutua jollakin tavalla vastuulliseksi. Sanoilla voin inspiroida, tehdä vaikutuksen, loukata, järkyttää, lohduttaa, sulostuttaa tai pilata ilmapiiriä. 

Mieluiten olisin hyvä vaikuttaja ja miellyttävän ilmapiirin tuoja, mutta sitä ei voi viimeisen päälle itse säädellä. Viestinnässä kun on aina lähettäjä ja vastaanottaja. Ei minulla ja kuulijalla/lukijalla ole sama arvomaailma eikä sama käsitys asioista. Jokainen lukee aina rivien välistä vähintään saman verran tekstiä kuin tässä on näytillä, ja ne rivien välien tekstit tulevat hänen päästään, eivät minun päästäni. 

Ajatusten vapaus ja sananvapaus. Ovathan ne hyviä asioita. Aika usein.

Millainen minä olen?

Jos ei peilejä ja muita heijastavia pintoja olisi, mistä tietäisin minkä näköinen olen? 

Jos ei muita ihmisiä olisi, mihin vertaisin ihmisyyttäni? Mistä tietäisin millainen olen? 

Ilman standardeja, normeja, vertailukohtia olisin kuin veneessä ilman airoja. 

Vastakohtia tarvitaan. Verrokkeja tarvitaan. Vertaisia ja niiden vastakohtia... mitä ne sitten ovatkaan? Tämä ajatus ei vielä ole valmis. Sitä pitää käännellä, punnita, vertailla. 

Kuvassa aitaa meidän puutarhan ja naapurin puutarhan välissä. Kummalla puolella ruoho on vihreämpää? Kadehdinko muita? Olenko ylpeä omastani? Hyvällä tavalla, vai rehentelenkö? 

Terve itsetunto on iloinen ja tyytyväinen sekä muiden että omasta puolesta.

VIRHEET ON IHAN JEES

Virheiden myöntäminen ei murenna ihmisen itsetuntoa. Päinvastoin, se on merkki terveestä itsetunnosta. 

Virheistä sitäpaitsi oppii. Ne ovat hyvä asia. Vai erehdynkö?