Tykkää tästä!

Perjantaina aloin lukea ja tänään sunnuntaina saatan päästä kirjan loppuun. Eihän tätä malta laskea käsistään. Tykkää tästä! on varsin ajankohtaista tietoa tarjoava teos, joka puntaroi sosiaalisen median vaikutusta lapsiin ja nuoriin ja sitä mikä opettajan roolin pitäisi siinä yhteydessä olla jos mikään. Opettajia haastateltaessa on kuultu älähdyksiä: "Ei kai meidän tule tuhansien päivittäisten tehtäviemme ja velvollisuuksiemme lisäksi nyt vielä Facebookiinkin siirtyä?"

Minä tulin blogeihin syksyllä 2005, mistä alkoivat kokemukseni sosiaalisesta elämästä verkossa. Facebookiin tutustuin vasta vajaa kaksi vuotta sitten ja siellä olen nykyään melko aktiivinen. Opusta lukiessa tiedän mistä siinä puhutaan. Sekä bloggaamisessa että naamakirjailussa on etunsa ja vaaransa, ja nettiä pystyy muutenkin käyttämään oppimiseen ja tiedonsaantiin, niin sanoakseni hyvään tai huonoon sellaiseen. Ilmiöllä on monta eri puolta.

Ehdottomasti olen sitä mieltä että opettajien ja vanhempien pitäisi tuntea verkkoa muiltakin osin kuin nettisanomalehti, Wilma ja oma verkkopankki. Nuoriso käyttää sosiaalista mediaa, se on tosiasia, ja nuoret tarvitsevat monenlaista ohjeistusta ja apua ja nettitaitoja ongelmatilanteisiin. Mitä tehdä kun joutuu kiusatuksi tai törmää laittomaan toimintaan? Mitkä ovat yksityisyyden rajat? Lapsille kannattaa opettaa turvataitoja... mutta tietenkin aikuisen on ensin itse perehdyttävä aiheeseen. Moni nuori ei tule sitäkään ajatelleeksi että se mitä on someen kirjoittanut pysyy siellä eikä sitä saa poistettua.

Kirjasta saa mielestäni hyvinkin kattavan käsityksen tämänhetkisestä tilanteesta ja tietynlaisesta pulmallisuudesta ja siihen liittyvästä keskustelun tarpeesta. Mikä osa netin tiedontulvasta on luotettavaa? Mihin osaan on parasta suhtautua kriittisesti?

Miten opettaja tasapainottelee kasvatustehtävävässään kaiken tämän keskellä? Opettajalla on etiikkansa ja vastuullisuutensa aikuisena oppilaidensa elämässä sen lisäksi että hän opettaa kouluaineita. Mahdollisesti koululaiset hallitsevat teknisiä laitteita paljon paremmin kuin opettaja, mutta heillä ei vielä ole elämänkokemusta eikä edellytyksiä vastuulliseen toimintaan sosiaalisen median kentässä.

Kirjasta opettajat ja lasten vanhemmat saavat ajateltavaa ja käytännön vinkkejä vaikka eivät itse sosiaalista mediaa harrastaisikaan. Eri asiantuntijat ovat niitä meille sinne keränneet, ja todettakoon myös että grafiikka hivelee silmää ja sormenpäitä. Ihan nautinto käännellä sivuja. Tykkää tästä! kehottaa otsikko, ja niin minä tykkäänkin.

Palaan lukemaan... alkamassa on luku nimeltä Muuttaako sosiaalinen media lapsen todellisuudentajua ja moraalikehitystä?

(Some = sosiaalinen media)

Järkeä ja tietoa maahanmuuttoasiaan

Suomessa on ollut maahanmuuttajia kauan, ja maahanmuuttokeskustelu on jatkunut kauan. Samat mielipiteet puolesta ja vastaan ovat pyörineet julkisuudessa vuodesta toiseen. Kaikilla on mielipide. Mitä ihmeellisimpiä "tietoja" ja "faktoja" esitetään silloinkin kun ei mitään tiedetä asiasta. Kun kuullaan 7-vuotiaan suusta "Ne vie meidän naiset" on selvää että ainakaan hänen ajattelunsa ei ole harkittua eikä todellisuuteen pohjautuvaa, mutta aikuisten harhautuneet puheet keskustelukumppani voi uskoa ja raportoida eteenpäin tosina.

Nyt on tarjolla tuore asiantuntijateos jota lukemalla voi korvata epämääräistä luuloaan tiedolla. Kirjoittajat osaavat oman pitkän kokemuksen ansiosta kertoa mitä tarvitaan maahanmuuttajien kohtaamisessa, millaista kouluopetusta kaivataan, millaista yhteistyötä kodin ja koulun välillä, miten suomalaiset lapset tutustutetaan muualta tulleisiin luokkatovereihinsa, mitä rasismi on, mitä virheitä opettajat voivat huomaamattaan tehdä ja miten elämä helpottuu kun on oikeat tavat ja välineet hoitaa muualta tulleiden kohtaaminen ja opettaminen.

Väkinäisyyden pystyy aika vähällä muuttamaan iloiseksi kanssakäymiseksi. Perheissä ei tarvitse tuskailla ja pelätä sitä että suomalaisten lasten luokalla on ulkomaalaisia. Siitä kannattaa iloita. Opettajien ei tule harmitella että heidän luokalleen pistetään maahanmuuttaja vaan kääntää se opetuksessa kaikkien hyödyksi. Noihin on olemassa runsaasti ideoita ja keinoja.

Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille, en ainoastaan opettajille ja koululaisten vanhemmille.

Kirjan esittelyn voi lukea täältä.

Haluatko vapaaehtoistyöhön?

Suomen Punainen Risti järjestää ystävätoimintaa ja läksykerhotoimintaa. Itse ohjasin viime lukuvuonna maahanmuuttajille tarkoitettua läksyhelppiä Pukinmäen peruskoulussa. Oppilaani olivat 13-, 14- ja 15-vuotiaita. Enköhän jatka siellä. Ottakaa yhteyttä oman seutunne Punaiseen Ristiin. Netistäkin voi katsella:

LäksyHelppi

Artikkeli minun kerhostani viime syksynä. Ekassa kuvassa minä, toisessa osa 8:sta kerholaisestani; thaimaalainen, ranskalainen ja gambialainen tyttö, kaksi somalipoikaa. Kuvasta puuttuu thaimaalainen ja tshetshenialainen poika ja venäläinen tyttö.

Läksykerhotoiminta

Olen nyt pitänyt maahanmuuttajille läksykerhoa seitsemän kertaa Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoisena. Heidän projektikoordinaattorinsa Elina Leinonen tuli tutustumaan kerhoomme viime perjantaina. Hänen kuvansa sekä juttua LäksyHelppiprojektista löytyy tästä linkistä. Lisää kerhoja ollaan perustamassa. Tervetuloa mukaan vapaaehtoisiksi, Punaisen Ristin jäsenet!

Pienten poikien kehitys

Pienet pojat - niinpä. Tämänkin voi nähdä sielunsa silmillä:

(Sivu 17) "... musiikkileikkikoulussa missä joukko lapsia saa rytmipalikat ja tehtäväkseen soittaa tasatahtia yhteen rytmiin. Siinä sitten istutaan rivissä ja nauhalta alkaa kuulua tuttu laulu. Kaikilla tuntuu olevan osaamista, sopeutumiskykyä, ja - halua. Ihan kiva juttu, tehdään musiikkia! Vaan miten käy? Eiköhän joku, yleensä poika, ala miekkailla toisen pojan kanssa palikallaan. Toinen poika kokeilee kuinka kauas se pyörii lattialla. Kolmas tökkää sen kaverin kylkeen, ja saa aikaan rähinän. Neljäs työntää palikan nenäänsä ja naurattaa kaveriaan. Olkaa kunnolla! huudot kaikuvat enimmäkseen pojille."

Heh. Miten noista olennoista sitten toisaalta kehkeytyy sotilaita armeijaan tottelemaan käskyjä suoraviivaisesti mitään kyselemättä?

Puutu kiusaamiseen

Koulut alkavat. Ikävä kyllä myös kiusaaminen alkaa. Tyypillistä on että siitä vaietaan. Uhrit ovat hiljaa, yleisesti kahdesta syystä, pelko ja häpeä.

Kiusaajat harjoittavat toimintaansa opettajien ja rehtoreiden selän takana, ja uhkailevat uhria sillä mitä tapahtuu jos tämä kantelee. Muutenkin kantelua pidetään pahana asiana, ja tämä osaltaan tukkii suut. Kiusaajat saavat jatkaa inhottavaa raukkamaista toimintaansa.

Jos uhri kertoo kiusaamisesta, apu saattaa vielä tyssätä ainakin pariin juttuun. Aikuisilla on harmittavan usein tapana kuittailla ongelmat ja sanoa että opetelkoot selvittämään keskenään. Opettajat ja rehtorit ikävä kyllä osoittavat luvattoman yleisesti samaa asennetta, tai jättävät selvittelyn juhlapuheiden tasolle, sen sijaan että tarttuisivat toimeen.

Kaikkein kammottavinta on sälyttää vastuu uhrille. Ei hän jaksa ja pysty.

Puutu kiusaamiseen! Auta uhria. Kerro jollekulle. Älä liity sivustakatsojiin, koska silloin olet itsekin syyllinen.

Vanha koirako ei muka opi uusia temppuja?

Vanhoissa sanonnoissa on usein perää ja niistä löytyy ajatonta yleispätevyyttä.

Haluaisin silti kasata todisteita tämän kumoamiseksi:

"Vanha koira ei opi uusia temppuja."

Haluni johtuu siitä että olen opettaja, kasvatus- ja opetusalan ammattilainen, aikuiskouluttaja.  Sen ohella olen intohimoinen oppija. 

Täydessä aikuisiän kukoistuksessa, vuonna 2001 opettelin rumpujensoittoa ja vuonna 2002 salsatanssia. 2005 aloin opiskella persiaa. Tänä vuonna aerobiccaan television jumpparyhmän mukana. 

(Innoitus tähän postaukseen tuli Helenalta. Hän kertoi toisen blogini kommenteissa miehensä oppineen uutta.)

Aion oppia uusia temppuja vastaisuudessakin. Entäs te?

Palaute, arviointi, kritiikki

Saamme ja annamme elämässä monenlaista arviointia, palautetta, kritiikkiä. Arkisesta viralliseen. Suullisesta kirjalliseen. Todistuksia, kirja-arvosteluja lehdissä, naapurien arvostelua selän takana, kanssa-autoilijoiden manaamista. Onko muuten kukaan ihmiskunnan historiassa lausunut auton ratissa kehuja muiden ajotaidoista? "Katsokaapa miten taidokkaan sulavasti ja tasaisesti tuo vihreän Peugeotin kuski osaa ajopeliään kuljettaa:"

Valituksiakin silloin tällöin laadimme. Ehkäpä meistä on tehty valitus. Meitä on saatettu jopa mustamaalata, mainettamme yritetty tahrata, sanojamme vääristellä. Jotkut töksäyttävät arvionsa kaunistelematta, toiset kiertäen ja kaartaen, kovasti kaunistellen. On niitä jotka osaavat antaa ainoastaan negatiivisia lausuntoja, ja niitä jotka eivät uskaltaudu muihin kuin ympäripyöreisiin mielipiteisiin.

Opiskellessa arviointi tärkeää. Opettajan ammattitaidosta riippuen arviointi motivoi, opettaa ja antaa suuntaa, mutta pahimmillaan se tappaa opiskelumotiivin. Jos arviointiraportti luetaan ääneen muiden läsnäollessa, se voi kolahtaa ja kovaa. 

Koska olen opettaja, tiedän miten tosissaan jokainen ottaa omiin suorituksiinsa kohdistuvan arvioinnin. Mietin näitä asioita usein. Haluan että antamastani palautteesta on hyötyä, että se on rakentava, opettava, kannustava. Jos on syntynyt hyvä opettaja - oppilassuhde, olen huomannut että oppilas kaipaa ihan suoraa rehellistä, kaunistelematonta palautetta heikkouksistaan ja vahvuuksistaan. 

Kun on muutama vuosi yhteistuumin, yhteisymmärryksessä ja yhteisin ponnistuksin hankittu, kartutettu ja vahvistettu oppilaksen kielitaitoa, panen tyytyväisenä merkille miten innostuneesti hän on minun avullani oppinut itsekin arvioimaan itseään. Jopa riemastumaan omista virheistään kun niitä itse havaitsee ja osaa korjata.

Kaikkein kurjinta arvostelua ihmisten välillä ovat epäluottamuslauseet (et varmaan osaa tätä), virheiden etsiminen ja niihin keskittyminen (tuossakin taas teit saman kömmähdyksen), vähättely, tuomitsevuus, kaikenkarvainen kielteisyys ja ilottomuus, se että ei koskaan vahingossakaan kehuta, pilkallisuus, ilkeily.

Parasta arviointia on kiinnostunut, toiveikas, luottamusta herättävä ja luottamusta toiseen valava rakentava palaute, johon arvioitava itsekin saa osallistua. 

Huono, repivä, epäkunnioittava kritiikki ei innosta jatkamaan. Ihmisten tunteista piittaamattomasta palautteesta on enemmän haittaa kuin hyötyä. Hyvästä rakentavasta, reilusta, ihmistä kunnioittavasta arvioinnista on iloa ja hyötyä. 

Arviointikeskustelu johon molemmat osapuolet pääsevät mukaan on onnistuessaan ihan loistavaa. Molemmilla osapuolilla tarkoitan nyt opettajaa ja opiskelijaa.

Olen aina kammoksunut teatterikriitikkoja, jotka pyöräyttävät kynästään murskaavan arvion ensi-illasta. Ihmiset ovat pistäneet itseään käsikirjoitukseen, ohjaamiseen, puvustamiseen, eri rooleihin, harjoitelleet, työstäneet näytelmää, ja joutuvat sitten lukemaan tekstin joka lyö säälittä koko komeuden maahan. Ivallisuuskaan ei ole vierasta armottomille kriitikoille.

Seisoin näyttämöllä omassa blogissani. Ilahduin kun niin monet kommentoijat heittivät minulle kukkasia, ja minimaalisesti rukkasia. Olisin vaan toivonut että yhdestä näyttämölle lentävästä kukkasesta olisi jätetty ruukku pois. Se osui kolahtaen päähäni. Kops. 

Pahemminkin olisi voinut käydä. Koko porukka kivet kädessä. Vaikka vain virtuaalikivet. 

OHJEITA KYLLÄ OLISI

Suunnilleen samanlaiset yleispätevät ohjeet lastenkasvatukseen ovat luettavissa varsinaisten kasvatusoppaitten lisäksi naistenlehdistä, uskonnollisista julkaisuista, psykan kirjoista, sanomalehdistä. Ohjeet ja neuvot ovat syntyneet tutkimustuloksista, kokemuksesta, tiedosta. Luulisi että otettaisiin asiaksi paneutua niihin kun vanhemmuus tulee ajankohtaiseksi. Kuinkahan moni niin tekee, ja kuinkahan moni viittaa niille kintaalla, jopa kommentoi pilkallisesti?

Lapsensa voi kasvattaa vain kerran. Uusintakierros ei ole mahdollinen. 

Näitä tarvitaan:

Rakkautta, rutiineja, rajoja, turvallisuutta, vanhemman auktoriteettia, isän ja äidin yhtenäistä linjaa, johdonmukaisuutta, viisautta, yhdessäoloa, keskustelua, vuorovaikutusta, lapsen kulloisenkin iän ja kehityksen ja persoonan huomioon ottamista, vanhempien omaa tasapainoisuutta. 

Kasvatusalan kirjallisuudesta ja ihan tavallisista kansantajuisista oppaista voi saada ideoita siitä miten jokainen voi toteuttaa omissa puitteissaan parasta mahdollista perhe-elämää ja välttää yleiset erehdykset. Mikä on että ihmiset eivät ole innostuneempia hankkimaan runsaasti tietoa maailman tärkeimmästä tehtävästä eli vanhemmuudesta. Jo sitä ennen olisi tuloksellista ja palkitsevaa opetella ihmissuhteita, ihmistuntemusta, itsetuntemusta, viestintää. Silloin tällöin kuulee väitettä: "Ei noita asioita kirjoista opita." Siihen vastaan että "ei ainakaan tuolla asenteella". 

Monipuolisin oppi löytyy käytännön ja teorian, lukemisen ja kokemisen, asiantuntijoiden neuvojen ja omien havaintojen ja kokeilujen yhteisvaikutuksesta, unohtamatta sitä periaatetta että kasvattaminen ei ole mitään yksisuuntaista toimintaa. Onnistuakseen siinä tulee olla yhteistyön, vuorovaikutuksen, ohjaamisen ja jatkuvan seurannan periaate. Se on alati käynnissä oleva prosessi. Joillekin se sujuu kuin luonnostaan ja he nauttivat siitä. Toiset kokevat haitaksi ja hidasteeksi "oikealle työlleen" tai "oikealle elämälleen". Mikä kaikki voi olla oikeampaa ja tärkeämpää kuin lasten kasvattaminen? - Ehkä se että hoitaa oman henkisen hyvinvointinsa kuntoon.

IIT JA ÄLLÄT

Katselin eskarilaisen kaverini tehtäväkirjaa. Yritin tähän näkyviin postata toisenkin tehtävän jossa näkyy että suomen kielen iso I on itse asiassa sama kuin pieni L, mutta kun nyt ei Blogger anna kuvia vaikka miten tahkoaisin.

Niin noista kirjaimista... Miten ihmeessä pystymme lukemaan tekstiä mistään? Eikö tätä ole eduskunnassa huomattu? Tai koulussa?  Blogikaveri nimimerkki ILL kirjautuu nimenä epäselväksi sanaksi Ill - Iso L, kaksi pientä i:tä. Aluksi ihmettelin että "mikä-se-siinä"?

Toinen mikä tuossa esikoululaisten tehtävässä pistää silmään on ohje kuunnella ja sitten yhdistää L ja l - kirjaimella alkavat sanat keskellä olevaan ympyrään. Ei mitenkään pahasti pistä silmään, tarkoitan paremminkin että hyvä kun lapsia johdatellaan tajuamaan että puhumisesta ja kuulemisesta on kyse pohjimmiltaan. Ei niinkään siitä että katsellaan kirjaimia. Kirjaimilla pyritään ilmentämään puhetta ja merkitsemään sitä pysyvään, näkyvään muotoon. 

Erittäin merkityksekästä tajuta tuo kielten opiskelussa. Olisi hienoa jos aikuiset kieltenopiskelijat sen tajuaisivat. Koska olen aikuiskouluttaja, kieltenope, mielelläni haluaisin tietää tehdäänkö asia nykyään koululaisille selväksi. Siis se että KIRJAIN näkyy ja sen voi kirjoittaa, mutta sen alkuperä on ÄÄNNE jonka kuulemme ja puheena tuotamme, ja se olisi niin vaikka emme  osaisi lukea ja kirjoittaa lainkaan. 

(Kieltenopen blogiini minun tämä piti pistää, mutta sinne en nyt saa ensimmäistäkään kuvaa postatuksi.)