Yhden tutun äidin kanssa juttelin kuulumisia. Hän harmittelee ja ihmettelee teini-ikäistä poikaansa joka ei tee muuta kuin istuu tietokoneella yöhön asti, nukkuu puolelle päivin, juo limua ja syö sipsejä, eikä tee mitään kotitöitä. Ei mene ulkoilemaan vaikka miten käskisi. Outo juttu. En ole moisesta kuullut, vaikka kasvatusalalla olen. Hah hah.
Miksi kautta maailman samat kuviot, vaikka ihmiskunnalla on tieto siitä millainen kasvatus tuottaa tuloksia ja millainen ei? Miksi kasvatetaan tunteella eikä järjellä? Miksi ei hyödynnetä ikiaikaista viisautta ja kirjoihin kerättyä tietoa ja kokemusta sekä tukimustuloksia?
Tunne suinkaan tarkoita että ei saisi rakkaudella kasvattaa. Ehdoton rakkaus on paras mahdollinen lähtökohta oman lapsen ohjaamiseen ja aikuiseksi saattamiseen. Vääriä tunteita ovat syyllisyyden ja muiden itsekkäiden tunteiden pohjalta kasvattaminen tai se että halutaan olla suosittuja ja pidettyjä lasten silmissä. Molemmat tyypillisiä esimerkiksi avioerojen yhteydessä. Tuhoisia tunteita ovat myös omissa ikävissä menneisyyden muistoissa rypeminen.
Kasvatuksen tarkoitus on pikkuhiljaa valmistaa lapsi oikeaan maailmaan. Jos ei vielä teini-ikäisenä ole saanut tilaisuutta tuntea iloa hyvintehdystä työstä ja kuulumisesta perheyhteisöön sen sijaan että on kuin vieraana omassa kodissaan, silloin on päässyt käymään niin että nuorelle on tehty karhunpalvelus mahdollistamalla moinen velttoilu. Jos tuottavaan ja tyydyttävään elämään ei ole lapsesta asti ohjattu ja opetettu, ja siihen sitten myöhemmässä vaiheessa havahtuu, onpa siinä urakka. Mutta se on vanhempien tehtävä. Turha siitä nuorisoa on syytellä.
