Lukiessani Pekka Hämäläisen teosta Isä ja minä mietin mielessäni että mikä on kun useammat eivät opiskele ja pohdi vanhemmuutta kirjoihin tallennettujen ajatusten avulla. Helppolukuisista teoksista ei ole pulaa.
Hämäläinen juttelee sodassa käyneiden miesten mykästä ahdistuksesta, siitä miten lapset ovat joutuneet näkemään isän riehuvan, ryyppäävän, raivoavan, kärsivän, mutta vaikenevan. Tämä puhumattomuus ja synkkyys on tiedostamatta siirtynyt seuraavaan sukupolveen, ja sitä seuraavaan. Ei poika, josta vuorostaan tulee isä, osaa kehittyä isän roolissaan erilaiseksi, ellei tiedosta puhumattomuutta ja lapsistaan etäällä olemista ongelmaksi. Jos pystyy käsittämään että suhde omaan isään on ollut ongelmallinen ja selvittelee sitä, voi onnistua olemaan erilainen isä omille lapsilleen.
Arvelen että terapeutti joka on itse läpikäynyt niitä vaikeuksia joista kirjoittaa, ja on pystynyt niitä setvimään, lienee parempi lähde kuin kirjoista ja potilaitten kertomuksista oppinsa ammentanut.
Innostuin etsimään kirjahyllyistäni pari aikaisemmin lukemaani Hämäläisen kirjaa. Niiden avulla saa kokonaiskuvan paremmin esiin. Sen muistan entuudestaan että sekä terapeutin isäsuhde että äitisuhde olivat vaikeat. Niin ankara kiihkouskovainen koti että ulkopuolistakin puistattaa.
No comments:
Post a Comment