Rakennus Helsingin Bulevardilla.Ikäni olen ihmetellyt ihmisiä jotka sanovat "televisiosta ei tule mitään hyvää" ja "lehdissä ei ole kuin huonoja uutisia".
Luin erittäin rohkaisevan ja tervetulleen uutisen lauantain Hesarista. "Helsingin lukioissa ei saa enää järjestää nahkiaisia."
"NÖYRYYTTÄMINEN JA KIUSAAMINEN EI ENÄÄ KUULU KOULUUN MISSÄÄN MUODOSSA."
Nahkiaiset = mopokaste = nasujaiset
Tuota uutista oli edeltänyt yleisönosaston kirjoitus jossa kuvattiin Sibelius-lukion uusien opiskelijoitten käskyttämistä ja laulattamista. Minulle tuli huono olo. Seurasi pari kirjoitusta joissa todisteltiin että mopokaste on hauska tilaisuus kaikille ja siinä vahvistetaan yhteishenkeä. Kissan viikset ja porsaksen posket! En usko sanaakaan. Pelkkä ajatus kammottaa minua.
Lehdestä:"Kastetilaisuuksissa on joskus tapahtunut ylilyöntejä. Kun oppilas on itse läpikäynyt rankan kasteen, hän saattaa ajatella että ensi vuonna kostaa tämän uusille. tulokkaille." (Sibelius-lukion rehtori Ritva Mäkelä)
Kirjoittelu sai aikaan julkista keskustelua, ja mikä tärkeämpää, keskustelua oppilaitoksissa. Koko touhu kiellettiin yhteisellä päätöksellä. Hurraa, sanon minä.
Eräässä lentäjäkoulussa jossa toimin joitakin vuosia kielikouluttajana, oli tapana kastaa vastavalmistunut lentäjä heittämällä ämpäristä vettä päälle. Eräs naispuolinen kurssilainen ilmeisesti "kesti sen kuin mies". Vaihdoin hänen kanssaan pari sanaa kerran käytävällä. Hän kertoi minulle että hänellä oli vaihtovaatteet mukana kun tiesi että kaste oli tapahtuva sinä päivänä. Kaikki muut koulussa olivat miehiä. Eikö se jo riittänyt oppilaskasteeksi että kävi koulun ainoana naisena? Sen tiedän että itse olisin lopettanut koulun sinä päivänä kun minulle olisi selvinnyt että joutuisin moisen kohteeksi.
Olen iloinen siitä että lukioissa päätettiin kieltää mokoma perinne. Aina on ihmisiä jotka simputtavat toisia ellei kukaan estä.
Nyt kun saataisiin samat ihmisoikeudet kaikkiin oppilaitoksiin ja muihin paikkoihin. Etsikäämme ja epäilkäämme muita tapauksia. Onko esimerkiksi Sibelius Akatemia oikeasti Abelius Sikatemia, dear Watson?
.
Samasta aiheeata on keskusteltu myös täällä meillä päin: Tämän päivän DN-artikkeli
ReplyDeleteTack Jaska
ReplyDeleteNoista pitäisi puhua joka paikassa ja ottaa selkeä nollatoleranssi. En käsitä että opettajat ja rehtorit jotka ovat kasvatusalan ammattilaisia, sallivat simputusta. Temperamentiltaan ujoimmat ja arimmat yksilöt voivat traumatisoitua moisesta. Minkähänlaista "huvia" se on koulukiusatuille?
Mummuni tuli mieleen tuosta lehden lukemisesta, hän kynä ja paperi kädessä aina lueskeli vanhoja aamulehtiä. En tiedä, mitä kitjoitti muistiin. En edes huonekaluja muista hänen vinttihuoneess, isot kasatvanhoja lehtiä vain..
ReplyDeleteEn istu koskaan töllöttämään telkkua, tarkistan lehdestä, mikä on mielenkiintoista. Nyt totullelen elämääni ilman telkkua..
Simputtaminen ei ole hyvää, tilalle on keksittävä muita "leikkejä", jotta päästään tutuksi.
Mukavan kuvan maalasit mummustasi. Minä pidän lehdistä, kirjoista JA televisiosta. Vuorotellen.
ReplyDeleteJotkut eivät taida osata muuta kuin simputusta. Se on estettävä.
Vaan jos simputus kuuluu ihmisluonteeseen? Aina, ihan aina, on simputettu tai pakotettu toisia johonkin. Vaikka tiettyyn uskontoon tai sotaväkeen tai maaorjaksi tai sanomaan vieraille kädestä päivää samalla kauniisti kumartaen/niiaten.
ReplyDeleteIsopeikko
ReplyDeleteOn paljon ihmisluonteeseen kuuluvaa joka voidaan kitkeä pois - simputtamalla :D Ehkä myös simputus.
Simpttaminen on eräänlaista alistamista. Se loppuu kun alistettu lakkaa sille itseään altistamasta, lienee yksi ratkaisu. Pako, kapina, avun hankkiminen, se että sanoo ei, se että kasvaa isoksi ja muuttaa pois...
Greetings! Nahkiaisissa ja muissa sen tapaisissa tilaisuuksissa voidaan tosiaan helposti lipsahtaa simputuksen ja nöyryyttämisen puolelle. Omista nahkiaisistani koulussa minulla on ihan hauskat muistot, mutta mieleeni nousi toinen muisto. Seison liikunnan opettajani edessä. Olemme juosseet pareittain 100 metriä ja opettaja on ottanut ajat. Minä juoksin 100 metriäni yksin, sillä kukaan ei halunnut juosta kannassani, koska juoksen niin hitaasti. Kukaan ei halunnut juosta kanssani edes toiseen kertaan, juostuaan ensin jonkun toisen kanssa 100 metriään. Yksin juosten ajasta tuli tosi huono. Opettaja selittää minulle: "Sinun pitäisi ehdottomasti lähteä juoksulenkille jonkun koulutoverisi kanssa pari, kolme kertaa viikossa". Ajattelen "miten kukaan lähtisi minun kanssani lenkille, kun eivät juokse edes 100 metriä kanssani". Tiedän, etten voi sanoa sitä ääneen, purskahtaisin itkuun. Kuuntelen kyyneleitäni pidätellen, mitä opettajalla on vielä sanottavaa. Liikuntatunnilla kokemistani nöyryytyksistä tämä on pahin. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että liikunnanopettajan koulutuksessa 40-luvun loppupuolella ei varmaan paljon kiinnitetty huomioita heikkojen oppilaiden opetukseen. Kun opettaja itse on todennäköisesti ollut hyvä oppilas liikunnassa ja muissakin koluluaineissa, ja hänen on ehkä ollut helppo tutustua ja ystävystyä koulutovereiden kanssa, joten hänen on tietysti ollut vaikea eläytyä niin toisenlaisen oppilaan maailmaan. Toivon, että nykyään liikunnanopettajan koulutuksessa kiinnitetään huomiota siihen, miten opetetaan nöyryyttämättä niitä heikompia oppilaita. Tietysti myös muissa aineissa siihen pitää kiinnittää huomiota, mutta liikunnassa koko ryhmä tai joukkue kärsii yhden huonomman takia. Parhammillaan vain häviämällä ottelun - pahempaa on jos huonoimmin pärjännyt ryhmä pääsee viimeiseksi suihkuun ja välitunnille kuten kansakoulussa. Eikös se ole simputusta, ja vielä aikuisen ihmisen ja opettajan taholta? Onneksi nykyään on varmaan kaikki toisin.
ReplyDeleteKiitos Charlotta!
ReplyDeleteTämä oli pitkulaisin kommentti mitä on vähään aikaan nähty, ja myös painavin! Aion miettiä sanojasi hartaasti, pitkin ja poikin.
Jokaisen opettajan tulisi asettua oppilaiden asemaan, pitää huolta jokaisesta yhdessä ja erikseen, auttaa oppilasta olemaan paras mahdollinen "hän itse", kannustaa ja rohkaista taitaen, usuttamatta. Kertoa hyviä puolia, mainita plussia, jättää sanomatta jos ajattelee että oppilas on hidas tai kömpelö... Minä en halua kenestäkään sellaista edes ajatella, saati sitten että ääneen menisin töräyttämään.
Jeps, samanlaisia muistoja liikuntatunneilta ja opparin ekalta. En tahdo vielä edes sanoa sanaa "nahka", niin kamalaa se nöyryytyksen pelko sillon oli. Ekaluokkalaisia eli nahkojahan sai pestä lumella ym. Liikuntatunneilla open puheiden lisäks oli yks alistamismuoto se kamalan paljastava pakollinen jumppapuku, ihan kun hihallinen uimapuku! Hävetti kulkea melkein alasti poikien nähden saliin ja sieltä pois. Aatelkaa - murkkutytöt semmosessa vaatteessa! En ikinä pakottais toista paljastamaan kroppaa sillä lailla!
ReplyDeleteAlia,
ReplyDeleteTosi törppöä touhua! Onneksi sinulle ei jäänyt elinikäinen liikunnan kammo vaan käyt tanssimassa.
Mitä kaikkea kidutusta koulu onkaan pitänyt sisällään, ja pitää edelleenkin monille lapsille ja nuorille. Sen tulisi olla sivistyksen kehto, kasvamisen tuki, turvallinen paikka tulvillaan oppimisen iloa. Liikuntatunneilta soisi mielellään saatavan positiivista energiaa ja virkistymistä lukuaineiden lomaan.
Heh, no melkein neljäkymmentä vuotta siihen koululiikunnasta toipumiseen meni ennenkun rupesin sietämään minkäänlaista liikuntaa... Tämmöisiä ihmisiä on varmaan muitakin. Aatteles, millanen karhunpalvelus kansanterveydelle kun jo lapsena saadaan liikuntakammo! Siinä se koulu täyttää tehtäväänsä... kammottavalla tavalla.
ReplyDeleteEi muuten ole nykysin erilaista. Nuoret sukulaiset pelkää ja inhoaa koululiikuntaa yhtä paljon kun mä aikanani.
Alia
ReplyDeleteTämä on, kuule, huomion arvoinen asia! Meikämanta ryhtyykin nyt toitottamaan vielä lisää oikealle ja vasemmalle sitä miten tärkeää on antaa kannustusta ja oppimisen ilon elämyksiä. Ja muistutan itseäni siitä tästä lähtien erikseen joka päivä. Lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon.
Juuri eilen yhden yksityisoppilaaltani kuulin että hän luuli koko kouluajan olleensa huono ruotsin kielessä, opettajan takia oletan, ja sitä kautta sai käsityksen että hänellä ei muka ole kielipäätä. Minä olen todennut hänen kielipäänsä hyväksi ja yhteiset tuntimme ovat ilo ja innostuksen lähde meille molemmille.
Jeps, mulla on kanssa ollut enkun oppilaita jotka on ruvenneet itkemään kun niitten olis pitänyt sanoa nimensä tai muuten avata suunsa. Koulukokemukset kuulemma painaneet. Ensteks itkut pois ja sit hissukseen tyynempi mieli ja kai se oppimisen ilo sit ajan mittaan...
ReplyDeleteRita, kiitos tästä! Itse nyt lukion tulevana kakkosluokkalaisena, olen päättänyt ja jättänyt KAIKKI perinteet, leikkiin tai traditioon päin vittaavatkin jutut pois ohjelmastani. En mennyt muiden ykkösten mukaan sotkettavaksi vanhojentanssipäivänä, ja mitäs sanottiin? Suurin osa opettajista oli samaa mieltä, yksi jonka kanssa puhuin sanoi sen kuuluvan lukiokulttuuriin. Ja, nyt keväällä, sain ensimmäisen (ja isoimman) stipendin luokaltani. Ei se tietenkään siitä johtunut, että käytin aivojani ja kuljin omaa tietäni...
ReplyDelete