Kasvu edistyy. Sinivuokot alkavat kukkia. Lämpimänä aurinkoisena päivä tapahtuu eniten.
Samaa vauhtia ei aina ilmene ihmisissä. Minulla on aina ollut ilo tutustua erilaisiin työyhteisöihin ja olla tekemisissä monenkirjavien ihmisten ja ryhmien kanssa. Muistan yhdestä asiakaspalveluduunista erään työntekijän jolla oli tapana jankuttaa ihan koko päivä samaa asiaa pääsemättä siitä mihinkään. Jos hänelle osui aamulla epäkohtelias asiakas, ja hän meni pois tolaltaan, ei sitä tolaa löytynyt lafkan sulkemiseen mennessäkään. Kaikki työtoverit joutuivat kuulemaan tuntikausia miten pöyristyttävä kokemus hänen osakseen oli tullut. Huh, tokene jo! Joku tolkku se pitää talkkunan syönnissäkin olla.
Korvat pyöreinä kuuntelin aikanaan yhtä toista yksilöä joka jankkasi ja tankkasi alkuun päästyään sitä miten eräs kolmas osapuoli aina jankutti samaa. Niin, niin, siis häntä ärsytti muiden jankutus, ja siitä hän sitten jankutti ja jankutti ja jankutti.
Entäs sitten kun joutuu kuuntelemaan humalaista joka änkyttää ja jankuttaa? Minua haki kerran tanssimaan muuan herrahenkilö. Huoliteltu ulkoasu, ettei ollut peräti smokki tai frakki, ainakin solmion tilalla semmoinen kissarusetti, mikä lie propelli. Herra oli nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta ja juttu juuttui jotenkin kerran käyntiin päästyään yhteen ainoaan lauseeseen jota hän toisteli kuin viallinen äänite. Se oli "hei mut miks sä et vois lähtee mun kanssa Ruotsin risteilylle?"...
Tiedätte kai kun lasten kanssa lähtee automatkalle ja pääsee tuskin kotikadulta kääntymään niin jo kuuluu takapenkiltä: "Koska me ollaan perillä?"
Ajan voi todella käyttää paremmikin kuin jankuttajien seurassa.
.
Hih, muuten tästäkin jutusta mulle tuli syyllinen olo! :)
ReplyDeleteKomposti
ReplyDeleteTästä KIN ? :)
Syyllisyys ei ole hyvä juttu, mutta se on hyvä juttu jos älyää että tietynlainen toiminta ei ole rakentavaa ja muuttaa toimintatapaansa.
Asia saattaa oikeasti olla myös niin päin että ei ihminen ole jankuttaja jos haluaa selitellä vaikean asiakkaan käytöstä ja päästä selvyyteen omista tuntemuksistaan, siis ikään kuin "puhua ongelman pois". Se joka ei jaksa häntä kuunnella saattaakin olla tyyppi joka ei kuuntele muita kuin itseään.
Se henkilö jonka otin ensimmäiseksi esimerkikseni, jankutti kuulemma samaa koko päivän pääsemättä siinä mihinkään. Ilmeisesti työtoverit eivät osanneet häntä auttaa, tai eivät jaksaneet.
Työpaikkojen henkilöstöille pitäisi olla kursseja näistä asioista.
Muuten, Rita, jos et millään pääse eroon jankuttajasta, voi ajatella, että hänet on lähetetty opettamaan sinulle kärsivällisyyttä ja pitkäpinnaisuutta.
ReplyDeleteZen-ohje.... ;)
Oi kuinka hyvä ajatus Heidihahmolta! Äitini se vasta jankuttaja onkin! Lievästi dementoitunut ja kertoo joka kerta samat jutut! Olen kuullut ne tuhat ja sata kertaa! Toivottavasti saan armopiikin jos minusta tulee samanlainen!
ReplyDeleteTaidan olla sellainen ihminen, että ongelma on kaluttava pois ja sitten voin sen unohtaa. Varmasti se on rasittavaa ympäristölle! Tosin olen keksinyt, että asian voi myös kirjoittaa pois silloin se lienee ympäristöystävällistä ja jos paperin vielä polttaa niin ei jää kuin savukiemura ilmaan tai korkeintaan jätettä bittiavaruuteen. Siksikö ilmastonmuutos kiihtyykin?
Hyvä Heidihahmo! Kaikesta löytyy opittavaa.
ReplyDeleteKomposti,
Minulle tuollainen tilanne on joskus hauska haaste, koska olen koulutuksen ja psykologian alalla. Isoäitini kuoli 99-vuotiaana, ja siihen asti soitin hänelle aina lauantaisin ja sunnuntaisin. Hän puhui samoja asioita uudelleen ja uudelleen, mutta minäpä tein niin että vastasin niihin aina eri tavalla ja nautimme molemmat niistä puheluista. Muutamat muut sukulaiset työlääntyivät koska ilmeisesti tulivat aina antaneeksi samat vastaukset samoihin juttuihin.
Kokeilepa muuttaa omia repliikkejäsi ja kuvakulmaasi:) Ja kerro onnistuiko!
Itse olen ratkaissut äitiongelmani, siten että leikin olevani kotiavustaja jota olenkin hänelle.
ReplyDeleteKun lisään tuon Zen-ohjeen vielä mukaan niin toivottavasti jaksan. Olen yrittänyt tuota sinunkin menetelmääsi, mutta toisinaan kyllä tahtoo pinna palaa eli tässä on kilvoiteltava ja ajateltava, että minä opettelen kärsivällisyyttä ja pitkäpinnaisuutta edelleenkin luultavasti niin kauan kuin elämme.
Joskus uskoin, että jos äitini saa purettua traumansa (sillä sellaisesta lienee kyse) minulle eikö siitä jatkuva puhuminen loppuisi vaan niin ei tunnu käyvän. Toisaalta minua kiinnostaa tämä hänen traumansa eli ilmeisesti kuitenkin ruokin hänen jankutustaan.
Komposti, en ottanut ollenkaan huomioon että kyse oli "tärkeästä puhumisesta" eikä pelkästä jutustelusta. Siinäpä voitaisiin hyödyntää tuttavapiirin terapeuttia, jos nimittäin sellainen löytyisi :)
ReplyDeleteTuo ongelma kuulostaa tutulta, ettei vaan sekin löytyisi minun suvustani! Meillähän on ilmeisesti kaikkea :D Isoäitini traumoja en ikävä kyllä päässyt käsittelemään, koska hän ei melkein koskaan halunut puhua niistä. Olin niistä kyllä tietoinen.