Tuesday, April 14, 2009

Burn-out



Mikä onni että olen löytänyt jokapäiväisen aerobic-jumpan. Joku iranilaisten ylläpitämä persiankielinen kanava lähettää sen taikalaatikkooni aina neljän ja viiden välillä. Saan pitää kuntoa ja henkistä hyvinvointia yllä helposti omassa kodissa. 

Pääsiäisloman aikana alkoi tuntua pieniä oireita työväsymyksestä. Juuri ennen lomaa yksi työn rasittama läheiseni alkoi tiuskia. Koska tiesin hänen työtaakastaan, arvelin heti syyksi stressiä. Hain kirjahyllystä yhden burn-out - kirjani ja aloin lueskella sitä. 

Minä koin 80-luvulla burn-outin. Kaaduin saappaat jalassa hiukan ennen joululomaa. Yhtenä päivänä olin opetustyöhön menossa, mutta jouduin palaamaan kesken matkan, kotiin ja sänkyyn. Makasin sängyssä 9 vuorokautta. Siinä meni joulukin sujuvasti ohi. En päässyt kuin kylpyhuoneessa käymään. Mies toi ateriat vuoteeseen. En lainkaan tiennyt mikä minua vaivasi paitsi ylirasitus. Burn-out ei vielä silloin ollut yleisessä tiedossa ja kaikkien tuntema ilmiö, kuten nykyään.

Fredrik Bengtsson kuvaa omaa burn-outiaaan kirjassaan LOPPUUNPALAMINEN - Uusi mahdollisuus. Tämä on outoa - ja tavallaan ei kuitenkaan: Hänen romahduksellaan on lähestulkoon samanlainen tausta kuin omallani. Ensin liikaa töitä ilman virkistystä ja lepoa (minä opetin viittä vierasta kieltä viidessä eri paikassa), sitten yhteenotto esimiehen kanssa (minulla erään rehtorin kanssa). Samaan aikaan Bengtssonin perheenjäsen sairastui vakavasti (minun appiukollani todettiin syövän levinneen maksaan, vaikka olimme luulleet hänen parantuneen). Bengtsson menetti läheisen sukulaisen (minä sain kuulla että yhden oppilaani poikaystävä oli kuristanut hänet kuoliaaksi). 

Elimistö teki lakon. Bengtssonilla ja minulla. Hyvä oli että teki. Se oli viisaampi kuin järki.  

Sanoin tuolloin joulun jälkeen itseni irti siitä opetuspaikasta missä rehtori kohteli huonosti. Pidin muut opetuspaikkani ja elämä jatkui vuoden alusta entistä parempana.


15 comments:

  1. Kirjoituksesi sai miettimaan...

    mika meita ihmisia vaivaa ettemme osaa kuunnella itseamme, olla terveen itsekkaita kun on sellaisen tarve...

    'aina' pitaa painaa paalle hampaat irvessa ja jos ei muuten niin sisulla...

    emmeko kehtaa olla viisaita ja irrottaa ajoissa?

    eiko ole kaikkien kannalta edullisempaa ajoissa toimia kuin venyttaa ja venyttaa, jolloin 'hinta' on itselle rankempi ja taloudellisesti hinta kalliimpi poissaoloina jne.

    taytyyko jokaisen ihmisen itse kokea ennen kuin uskoo?

    ei vastauksia, vain kysymyksia...ihmettelya...

    ReplyDelete
  2. Mielenkiintoinen kirjoitus!

    Kannattaa kuunnella kehon kieltä; sen minäkin olen oppinut.

    Minulla on ollut vain pikkuriikkisiä arkisia väsymisiä, mutta kaikki henkinen väsyminen heijastuu fyysiseen olotilaan ja päinvastoin.

    Sinulla oli rohkeutta tehdä oikeat valinnat. Moni jää kitumaan vaikeisiin ihmissuhteisiin.

    ReplyDelete
  3. BLOGitse: Minulla on ainakin yksi vastaus: Kun huomaat stressin oireet ja kehon vaatimukset, ja alat esimiehelle avautua ja kertoa että työtä on liikaa, hän toteaa että paikallesi on kyllä tulijoita jos et selviydy.

    Ihminen jää yksin ponnistustensa kanssa.

    Tuon olen nyt lukenut aika monesta kirjasta ja tutkimuksesta. Tilanteesta kehittyy sitten aikanaan pitkä sairausloma.

    KATJA: Tuo ensimmäinen loppuunpalamiseni ja lähtemiseni meni rehellisesti sanottuna niin että en olisi enää pystynyt palaamaan sen rehtorin läheisyyteen. Siinä mielessä pelkuruus olisi osuvampi kuvaus kuin rohkeus :D

    Se mitä minulle ihan fyysisen selvästi silloin tapahtui, vaikka en käsittänyt ennen kuin hakeuduin joudun jälkeen lääkäriin, oli että niskani oli mennyt jumiin. Sain diagnoosiksi jännitysniskan. Olin ilmeisesti reagoinut niskaa jännittämällä kaikkeen työpaineeseen. Hartiat ja selkä rasittuivat ihan karmeiksi ja samalla koko keho. Hassua että en itse kunnolla tajunnut sitä. Luulin vain epämääräisesti kärsiväni ylirasituksesta.

    ReplyDelete
  4. "Ihminen jää yksin ponnistustensa kanssa."

    Onko Suomessa, sivistysvaltiossa, tana paivana, kaiken tiedon osaamisen maassa, edelleen mahdollista jaada yksin?
    Suomi on yksi maa joka on turvoksissa kaikenmaailman terapeutteja...tyoterveydenhoito, terveysasemat...

    Jos tuo lauseesi on totta, totuus, ettei mistaan saa apua, en tule sinne enaa ikina!!!

    ReplyDelete
  5. BLOGitse: No ei se tietenkään pelkkä ja lopullinen totuus ole, mutta noin tuppaa työpaikoilla käymään. Tarkoitin siis että esimieheltä ei saa useinkaan apua.

    Toivottavasti ihminen käy läpi muut vaihtoehtonsa eikä tyydy esimiehen vastaukseen. Ja kyllä nykyään järkevämpiäkin esimiehiä löytyy, isoissa työpaikoissa saattaa olla psykologitkin jne.

    Juu, voit tulla takaisin Suomeen :)

    ReplyDelete
  6. Huh mika helpotus!

    Toivottavasti esimiesasemassa olevia myos joku instanssi kontrolloi...

    Taalla ollaan vuosisadan paassa Suomen tilanteesta.
    Ihmisia hoykytetaan, noyryytetaan. Ei saisi koskaan myontaa olevansa vaarassa tai tehneen virheen. Silloin on heikko tms.
    Eli virhe, mika tahansa, pitaisi aina heittaa jonkun muun syyksi muttei ottaa omille harteille...

    Tee siina sitten duunia...
    kaukana on rehti, suoraselkainen, aikuismainen ote tyoelamassa...

    ReplyDelete
  7. BLOGitse: Kiva kun olet kommentoinut. Tämä aihe on kovasti ajankohtainen, oikeastaan aina, mutta etenkin nyt taloudellisen taantuman aikana kun ihmiset eivät uskalla vaatia oikeuksiaan.

    Ja sitten toisaalta ajankohtainen minulle henk.kohtaisesti aina: Minun pitää aina uudelleen katsoa peiliin, opettajan ammatissa kun olen, ja siis eräänlainen "pomo". Täytyy pitää huolta oppilaiden henkisestä hyvinvoinnista ja jaksamisesta eikä ajaa heitä suorituksiin liian orjapiiskurimaisesti jolloin katoaa oppimisen ilo.

    Työpaikoilakin olisi upeaa jos ihmisillä olisi työn iloa.

    ReplyDelete
  8. opepomona varsinkin aikuisille pitaa varmaan joskus olla tiukka koska opiskelu aikuisena on aina tavallaan vapaaehtoista vaikka tyonantaja maksaisikin.
    Ja kun opiskelu on vapaaehtoista ei siihen valttamatta suhtaudu yhta kurinalaisesti kuin jos olisi 'pakko' opiskella.

    Mina olen aina ollut kunnollista ohjaajaa vaativa opiskelija aikuisena.
    Olen opiskellut sita ja tata ja parhaat opet on olleet juuri niita vaativia, jotka paukuttavat paahan keskittymista ja omien tavoitteiden toteutumista ainoastaan itse duunia tekemalla.
    Toisaalta
    tarkeaa on kannustava positiivinen palautekin. En tarkoita lassykivaa taputtelua vaan aitoa, sita missa oppilas on selvasti kehittynyt tai skarpannut.

    Oppimisen tuska.
    Mina tarvitsen uuden asian oppimisessa useita toistoja. On kyse jonkin uuden ohjelman, kameran, tietokoneen jne. oppimisesta.
    Teen muistiinpanoja koska opin myos silmilla. Nakomuisti auttaa muistamaan.
    Myos kuuntelu auttaa.
    Mutta kaikkea ei voi opiskella noin monipuolisesti vaan pitaa tyytya omiin harakanvarpaisiin ja piirtelyihin, karttoihin.


    Oppimisen ilo.
    Suurin ilo on se sisainen. Kun itse tietaa hiffanneensa jonkun jutun tai pitkaan umpisolmussa ollut oppimisen ongelma aukeaa.
    Ja onnistumiset yleensa tuo opiskeluun ilon.

    Olen ikuinen opiskelija silla en voi elaa ilman tavoitteita. Pienia tai suuria. Tarvitsen aina maalin mihin seuraavaksi tahtaan.
    Se tuo elamaan ryhtia, rutiinia, aktiivisuutta, aivojumppaa, mielekkyytta...

    ReplyDelete
  9. Tuttu juttu. Juuri tuon vaivan takia täälläkin heilun.
    Ironista sinänsä, että työskentelen työhyvinvoinnista vastaavana.... heh, ja kaaduin itse. Kups, ja se oli siinä! En osannut lukea itseäni, mutta muiden kohdalla huomasin jo pienetkin oireet. Omituista tämä elämä...

    ReplyDelete
  10. Ihminen ei todellakaan huomaa aina, milloin liika on liikaa. Jos kerran on jotkin asiat tehtävä, ei voi valittaa. Ajattelen itseäni näin jälkeen päin: nuorena oli kaksi pientä lasta, opiskelu, auskultointi, uuteen työpaikkaan tulo. Silloin olin lähellä loppua, minulta lähti esim. tukkaa päästä suurina tuppoina. Mutta kun oli pakko, ei silloin ollut niin paljon yhteiskunnan tukia eikä vanhemmilla olisi ollut varaa auttaa. -Mutta selvisin kuitenkin.

    Kymmenen vuotta sitten tuntui taas niin raskaalta monien asioiden takia, että otin vuorotteluvapaavuoden. Huom, että en ylirasittuisi. Se on tosi hyvä järjestelmä, ei tarvinnut sairaslomaa. Mutta niin vain olivat silloin vielä ihmisten asenteet kierot, että ihmiset tulivat kyselemään, olenko minä jo pimahtanut vai miksi vapaavuoden otin.

    ReplyDelete
  11. BLOGitse: Minusta on aina hienoa huomata miten opiskelija pohtii itse omaa opiskeluaan, oppimistaan ja opettajan merkitystä. Luin kiinnostuneena pitkän kommenttikirjoituksesi.

    ARJANNELI: Joo, kyllä burn-out-taipumus taitaa olla valmiina tietyssä ihmistyypissä. Minulle käy silloin tällöin niin että aivan odottamatta havahdun huomaamaan olevani matkalla kohti kupsahdusta :) Pääsiäisenä juuri tein tuon havainnon. Onneksi tajuan, ja osaan sitten varoa ja pyrkiä pois siltä reitiltä! Pidän sulle peukkuja.

    KIRLAH: Tunnollisten ja yritteliäiden ihmisten osana on usein työuupumus. Me pinnistämme viimeiseen asti. En yhtään ihmettele että olet taistellut niin että tukkakin lähtee, nyt kun vähän tunnen sinua, aikaasaapuuttasi ja uutteruuttasi blogikirjoitusten pohjalta :)

    Eräs ystäväni, äidinkielen ope, kertoi muutama vuosi sitten ihan luonnollisena asiana, että oli burn-outin takia ottanut vapaavuoden ja nautti elämästä täysin siemauksin. Kirjoitteli runoja ja lähti Stockmannille milloin itse halusi. Kovasti tuntui tyytyväiseltä.

    Ympäristön reaktiot saattavat joskus määräytyä siitäkin miten asian heille esittää, mutta ne jotka eivät tajua opettajan ammatin ylikuormitusta, hämmästelevät tottakai :)

    ReplyDelete
  12. Sisareni veti itsensä piippuun opiskelulla + työllä + harrastuksilla. oli se ihan kiva sitä aluksi seurata, että joku on niin aikaansaapa. olin jopa vähän kade. En ole enää. burnout on ilkeä sairaus. Mulla on siihen taipumusta joka taitaa olla periytyvää sorttia.. Yleensä kyllä tajuan ajoissa että nyt ollaan menossa kohti loppuunpalamista. Esim hypomaniassa se tulee äkkiä ja pakotan itseni hidastamaan vaikkei pää haluaisi.

    kumma juttu, minulle oppiminen on aina ollut paljon helpompaa silloin kun se ei ole pakollista. :) olen luonnostani kaikkea pakollista vastaan ja se aiheuttaa kitkaa parisuhteessa erityisesti kun toinen on niuho ja siivousvimmainen. teen kyllä kaiken jos saan itse valita aikatauluni ja tehdä omassa rauhassa, muuten vitutus on kova (ja vitutus ja vihaisuus on pahasta keholle).

    ReplyDelete
  13. ILL: Kun on kerran burn outin kokenut tai läheltä nähnyt on paljon viisaampi, mutta ei millään muotoa immuuni. Minulla on tällä hetkellä tuntemuksia että olen sillä tiellä. Yksi merkki on se että tekeminen hidastuu ja tulee työläämmäksi. Pakolliset työt on tehtävä, mutta vastalääkkeeksi tepsii kavereitten tapaaminen, liikunta, virkistyminen sillä vapaaksi jäävällä ajalla. Olen juuri lähdössä ystävän kanssa shoppailemaan ja lounaalle :)

    Mietin tuota mitä sanot oppimisesta... Luulen että minulla on ollut oppilaita joille kaikenlainen pakkopulla opiskelussa on kuin myrkkyä. Olen joskus pyrkinyt kannustamaan oppilaita jotka vaikuttavat "laiskoilta" ja sitoutumattomilta mutta siitä onkin seurannut niin isoa vastustusta että olen katsonut paremmaksi hellittää ja niinsanotusti jättää heidät rauhaan, oppimaan omalla tavallaan. Siitä huolimatta että itse ajattelisin että heidän opiskelustaan puuttuu tehoa. Ei teho ole kaikki kaikessa.

    Kiitos kommentista. Tuli ajattelemisen aihetta opettajalle. En saa olla orjapiiskuri :)

    Mitä sanot vihaisuudesta - tosi on! Pahaksi keholle, myös psyykelle. Puhumattakaan ihmissuhteista.

    ReplyDelete
  14. Uupuminen voi tehdä oikein kipeää. Ja satuttaa muitakin kuin uupunutta. Peikko tietää.

    ReplyDelete
  15. ISOPEIKKO: Niinhän se on että vaikutukset levittäytyvät ympäristöönkin. Parhaassa tapauksessa ehkä toteutuu vanhan kaavan jälkipuolisko:

    Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja
    jaettu suru on puolitettu suru.

    Perhe ja ystävät ovat hyvä tukiverkosto ihanteellisessa tapauksessa. Asiallinen työterveydenhuolto ja muut asiantuntevat tahot ihan kullanarvoisia.

    ReplyDelete