Sunday, October 19, 2008

Ratkaiskoot ongelmat keskenään



Miksi niin monet avioliitot ja muut parisuhteet kariutuvat? Onko pakko alistua siihen?

Mitä jos siihen olisikin hyvä yksinkertainen, pitkän linjan ratkaisu, joka siirtyisi sukupolvelta toiselle perimätietona, sosiaalistamisen kautta? 

Ongelmat parisuhteessa lähtevät siitä että ihmisellä on odotuksia jotka eivät toteudukaan. On tietynlainen ennakkotoive ja muottiajattelu siitä millainen liiton tulee olla, mutta eihän se niin mene. Pettymys ja turhautuminen iskevät.

Ensimmäiset kosketukset suhteisiin toisten ihmisten saadaan pikkulapsina. Leikkitoverin kanssa tulee kinaa siitä miten homman pitäisi sujua. Sitten juostaan äidin tai isän luokse valittamaan että "se ei leiki mun kanssa" tai "se otti just sen lelun minkä mä halusin". 

Jos ratkaiskoot ongelmat keskenään - ajattelutavan sijaan, joka on valitettavan yleinen, äiti ja isä osaisivatkin opettaa viestintää, neuvottelutaitoja, kuuntelemista, toiseen ihmiseen eläytymistä, aina kulloisenkin ikävaiheen mukaisesti, kouluunmeno ja murrosikä sujuisivat helpommin, ja aikuisuuden kynnyksellä olisi jo pärjäilykeinot työelämään, seurustelusuhteeseen ja sitten avioliittoon.

Viestintä on kaiken a ja o ihmissuhteissa. Kuka opettaisi sen ensin äideille ja isille? Ratkaiskoot ongelmat keskenään - periaate ilman koulutusta ei tilastojen mukaan näytä purevan.


9 comments:

  1. Anonymous9:07 am

    Noista kariutuneista avioliitoista tuli mieleen tämä, kun sanotaan että puolet avioliitoista päätyy eroon.

    Luin joku aika sitten, että itse asiassa 20% naimisiinmenijöistä hoitaa 80% eroista. Tuolla (enmmistöltä näyttävällä) vähemmistöllä on taipumus rynnätä päätä pahkaa leikkimään kotia, ja lopettaa se sitten kun vähän into laskee. Itsekin olen kertaalleen käynyt naimisissa niin, että vuoden sisään tapaamisesta sekä vihittiin että erottiin - ihme sähläystä. Olen sittemmin päättänyt olla rumentamasta avioerotilastoja ja välttää naimisiinmenoa.

    Yksi hyvä keino päätyä eroon on nimenomaan se, että mennään naimisiin vain naimisiinmenemisen vuoksi. Sitten koitetaan ahtaa sitä armasta sellaiseen muottiin johon hän ei millään mahdu - vaikka parisuhteen olennaisimpia asioita on se, että hyväksyy toisen juuri sellaisena kuin hän on. Ja itsensä: jos ei osaa olla yksin, ei osaa olla kaksinkaan.

    Kyllähän nykyhektisellä ihmisellä on tapana paeta paikalta heti kun ongelmia vähänkin ilmaantuu - sen sijaan että puhuisi asiat halki. Mutta toisaalta: meillä on aika huono arvostelukyky itse kullakin. Rynnitään suhteisiin jotka eivät lopultakaan synkkaa kuin ihan niukin naukin - pitäisikö parisuhteessa roikkua vain parisuhteen ideaalin takia?

    ReplyDelete
  2. Oliver: Kirjoittelit hiljattain kiinnostavasti tilastoista, ja juttelit kommenttiboksissakin yhden henkilön kanssa. Tilastot ovat kiinnostavia, joskin vaativat taitavaa tulkintaa.

    Haluaisin vielä täsmentää tuota 50 prosentin avioerotilastotietoa sen verran että tietääkseni se koskee vain ensimmäisiä avioeroja. Prosenttiluku nousee kun puhutaan toisesta, kolmannesta ja niin edelleen liitosta. Olisiko tuo sidoksissa sinun antamaasi prosenttitietoon? (En ole kovin hyvä matematiikassa)

    Kaiken kaikkiaan aika kovaa kertomaa, vaikka ei lähtisikään jäljittämään tarkempaa ja monisyisempää totuutta kuin tilasto.

    Itsekin olet "kertaalleen käynyt naimisissa siten että..." - pistämättömästi sanottu :)

    Parisuhteessa olisi kuin valttikortti jos olisi opetellut kuuntelemaan ja keskustelemaan ja eläytymään toiseen ihmiseen. Helppoja taitoja jos saa opastusta jo nuorena, mutta eivät mahdottomia oppia vanhempanakaan.

    On taikatempun veroinen juttu miettiä mitä toinen haluaa ja sitten antaa sitä hänelle jotta hänet saadaan suopeaksi ja halukkaaksi antamaan vastalahjaksi sitä mitä minä toivon. Ei ole monimutkaista. Sen voi oppia leikkikaverin kanssa jo lapsena hiekkalaatikolla.

    ReplyDelete
  3. Anonymous8:40 pm

    Pari kertaa itse eronneena ja muutamaa eroa tai väkisin yhdessäoloa seuranneena en menisi sanomaan kenellekään kuka saa ja voi erota ja kuka ei.
    Ikävää on eron jälkeinen toisen kiristäminen lapsilla.
    Joko niin, että ei anneta kotoa poismuuttaneen tavata lapsia tai käytetään lasten tunteita hyväksi ja pakotetaan lasten kanssa elävä vanhempi alistumaan jos minkälaiseen seurantaan ja elämänmenoon.
    Kumpikin toimintamalli tuntuu olevan muodissa nykyään.
    T: Pikkuliina

    ReplyDelete
  4. PIKKULIINA: Pettymyksen ja vihan sokaisemat vanhemmat eivät näe lastensa huonovointinsuutta ollenkaan. Se on karmaisevaa. Katsoivat peiliin niin näkisivät oman typeryytensä.

    PItäisi olla kurssit ja neuvontaa avioliittoon menemiseksi ja myös siitä poistumiseksi, ja jonkun pitäisi aina puolustaa lapsia.

    Mutta eihän se niin mene :(

    Kiva silti nähdä sinua taas täällä kommenttiboxissa.

    ReplyDelete
  5. Anonymous10:18 am

    Juu, Rita, en minäkään matematiikasta mitään ymmärrä - ja tuonkin 20/80 -säännön heitin lähinnä keskustelun herätteeksi, joskin tosiaan muistelen tuollaisen lukeneeni (ja kyseinen sääntö pätee aika moniin asioihin)... mutta harvemmin käyn jälkikäteen tarkistelemassa miten oikein asiat muistan.

    Kaiken kaikkiaan yhteiseloa kummasti auttaa se, jos koittaa välillä katsoa asioita toisen silmin, siis niin, että jättää omat ennakkoluulonsa sivuun ja todella katsoo toisen kantilta - jota on mahdoton tehdä ilman keskustelua koskapa emme ole telepaatteja.

    Ilman todellista kuuntelua ajaudutaan helposti kaikenlaisiin kiristystilanteisiin - ja kaiken lisäksi (mahdollisesti) kuvitellaan, että sellainen on ihan oikeutettua. Toinen on ilkeä, minä vain vähän painostan 'jotta asiat menevät niin kuin pitää'...

    ReplyDelete
  6. OLIVER: Sekä tilastot että matematiikka kiinnostavat, mutta kummastakin tiedän hyvin vähän. Eipä se meidän juttelua haittaa :)

    Tiedän käytännön kokemuksesta miten elämä paranee, helpottuu ja kukoistaa kun asettuu toisen asemaan ja kuuntelee. Olen sitä temppuan opetellut tekemään opettajana, nais/mies - suhteissa, aikuinen - lapsi - suhteissa. Välillä tuntuu että minusta on tullut telepaatti harjoittelun ja kokemuksen tuloksena, hah hah :D Onnistuminen on riemastuttavaa.

    Hyh kun ällöttää mainitsemasi kiristystilanteet. Niitä on monissa ihmissuhteissa. Suhdehan on pahimmillaan yhtä kiristystä ja kuristusta.

    ReplyDelete
  7. Minusta tuo on vanhemmilta vastuun pakoilua, jos jättävät lapset selvittämään keskenään ongelmansa. Mutta parisuhdeongelmiin tuskin on mitään vippaskonstia. Erot olisivat ennenkin varmasti olleet yleisempiä, jos yhteiskunta olisi ollut toisenlainen - jos eroaminen olisi ollut helpompaa. Ja noita viestintätaitoja voi käyttää sekä hyvään että pahaan. ;-)

    Tähän perheiden hajoamiseen nykyaikana liittyy mielestäni itsekkyys eli se, että sitä jotenkin suositaan yhteiskunnassa. Lapsille ei välttämättä jää aikaa, vaikka vanhemmat pysyisivät yhdessäkin. Tuntuu, että tämä yksilön vapauden (näennäinen?) lisääntyminen on johtanut siihen, että ihmiset ovat enemmänkin eksyksissä kuin vapaita oman elämänsä kanssa.

    ReplyDelete
  8. HELENA: Ehkä se tosiaan on vastuun pakoilua kun vanhemmat jättävät lapset setvimään kahakkansa, tai sitten eivät välitä, tai luulevat että ihmisten pitää oppia puolustautumaan jo pienenä tms. Voi yksinkertaisesti olla että heillä ei ole motivaatiota eikä taitoja.Motivaatio löytyisi jos saisivat tiedon miten toimia ja miten hyviä tuloksia toiminnalla saavutetaan.

    Parisuhdeongelmiin on kuin onkin tepsiviä keinoja, esimerkiksi taito riidellä. Sen voi oppia tosi helposti. Rakentava riitely on ihan eri luokkaa kuin toisen mollaaminen ja ivaaminen, joka usein johtaa eroon. Yksi lähestulkoon varma keino parisuhdeterapiassa ennustaa tuleeko ero, on se miten pari riitelee.

    Tuossa osut varmaan oikeaan kun sanot että yksi nykyajan ongelma on se että lapsille ei jää aikaa. Siitä ei hyvä seuraa.

    Itsekkyyden lisääntyminen todettiin jossain tutkimuksessa jo 80 - 90 - luvulla. Mahtaako olla kasvussa?

    ReplyDelete
  9. Anonymous12:46 pm

    tässäpä esimerkki johon voi ottaa kantaa & antaa neuvoja jos siltä tuntuu: elän avioliitossa johon menin aikoinaan ajattelematta ja päätä pahkaa koska silloin tuntui että se on ainoa oikea ratkaisu, ei ollut edes muita vaihtoehtoja. nyt, 8 vuoden jälkeen alkaa pikkuhiljaa rakoilla. toki pidän miehestäni, mutta en rakasta enää, ja joskus en pidäkään ja pienetkin loukkaukset alkavat tuntua suurilta. emme riitele paljon ja senkin vain pikkuasioista. yhdessäolo on edelleen melko harmonista mutta minun sisälläni tilanne on muuttunut. ehkä siihen ovat syynä osittain omat ongelmani joiden ansiosta joudun katsomaan asioita eri vinkkelistä ja miettimään mitä todella haluan elämältäni. mutta on niin paljon vaihtoehtoja. ennen niitä ei tuntunut olevan ja nyt niitä näyttää avautuvan joka puolelle. osittain haluaisin kokeilla yksin elämistä koska uskon että olen nyt kasvanut niin paljon että se onnistuisi, ainakin jotenkuten. mahdollinen toinen parisuhdekin on näköpiirissä. mutta en tiedä mitä teen. en tiedä olisinko loppujen lopuksi onnellisempi eri miehen kanssa. jollakin tapaa pelkään yksinjäämistä. joskus kadun sitä että otin ensimmäisen vastaantulleen joka osoitti kiinnostusta (tai no ainakin melkein.. heh). tiedän että nykyinen mies olisi hyvä isä lapsilleni jos niitä koskaan tulee, mutta onko järkeä elää avioliitossa vain jotta julkisivu pysyisi kasassa? kun lapsia ei edes vielä ole, mitä syytä on elää tunteettomassa liitossa vain koska toinen olisi hyvä isä? ei mitään.

    olemme puhuneet tästä. mutta on niin kovin vaikea tehdä mitään päätöstä kun tiedän miten paljon mies minua rakastaa ja tarvitsee. on huoli siitä miten hänelle käy jos lähden. mutta onko se huoli tarpeeksi hyvä syy jäädä kitkuttelemaan päivä kerrallaan tänne ja teeskentelemään että kaikki on kunnossa?

    minä en tiedä. enkä tiedä mitä tehdä. yhtäältä sain neuvon odottaa ja katsoa mitä tapahtuu, että aikanaan asiat menevät omalla painollaan. mutta olen tottunut siihen että vain jos itse teen asioille jotain, jotain ylipäätään tapahtuu. mikään ei muutu jollen itse ryhdy toimiin, ja se pelottaa.

    ja sitten on vielä tuo syyllistäminen, että joo muutaman vuoden päästä kyllästyy ja haluaa eron. ei ole hyväksi kenenkään mielenterveydelle jäädä kykkimään suhteeseen jolta ei saa mitään. tiedostan että olen aikanaan mahdollisesti tehnyt virheen koska olin kyvytön ajattelemaan asioita. mutta pitäisikö nyt vaan ottaa avioliitto rangaistuksena ja jatkaa tätä elämää "kun nyt kerran ollaan naimisissa niin.."? O_o

    ReplyDelete