Kiusaajahan ei ole väärässä

Kaarina Korhonen: Kiusaajat kuriin (s. 52)

"Työpaikkakiusaajalla on yleensä paljon kokemusta manipuloinnista, koska hän on erittäin harvoin ensikertalainen."

"Kiusaamistutkimukset kertovat että kiusaajat toistavat käyttäytymistään, joka monesti on alkanut jo lapsuudessa - eivätkä näe siinä mitään väärää."

"Kiusaajalla on siis työyhteisön manipuloinnissa pitkä kokemus ja etumatka kiusattuun verrattuna."

Kiusaaja ei näe toiminnassaan mitään väärää. 

On aivan turhaa odottaa että hän pyytäisi anteeksi, huomaisi häirinneensä, tunkeutuneeksi toisen intiimitilaan, käyttäytyneensä epäasiallisesti.

Jos hänestä tehdään valitus, hän leimaa valituksen tekijän herkkänahkaiseksi, huumorintajuttomaksi, asiattomaksi. Hän kieltää että mitään kiusaamista tai häiritsemistä on tapahtunut. Vähättelee ja mitätöi koko jutun. Päättäväisesti hän mustamaalaa kiusatun. Hyökkäys on paras puolustus. 

Harmillista kylläkin tuossa vaiheessa muut joko menevät hänen puolelleen kiusattua vastaan tai sanoutuvat irti koko asiasta, heittäytyvät neutraaleiksi.

Työterveys- ja työnsuojeluasiantuntijoiden mukaan kiusaamisen estämisen avaimet ovat esimiestyössä, mutta toisaalta myös suurimmat puutteet (s.48)  

Valistusta ja koulutusta tarvitaan. Paljon ja äkkiä. Ongelma on VALTAVA.

Kiltit ja sivistyneet uhattuina

Iloinen yllätys:  Heidi johon tutustuin bloggaamiseni alkuaikoina, on palannut kirjoittelemaan. Tervetuloa!

Hänen ensimmäinen bloginsa oli nimeltään Kiltin tytön blogi. Kirjoituksissa saimme seurata hänen kasvuaan ja pyrkimyksiään ulos vääränlaisesta kiltteydestä. Antoisaa aikaa lukijoillekin.

Oikean ja väärän kiltteyden eroista olen usein täällä kirjoitellut, blogikeskustelujen ja lukemieni teosten innoittamana. 

Aihe niveltyy mainiosti kiusaamisteemaankin. Lainaan Korhosen kirjasta. Sivu 16. (Katso edellinen postaus.)

"Eräissä tutkimuksissa on löydetty yhtäläisyyksiä työpaikkakiusaamisen tapauksissa. Kiusatut ovat uskomusten vastaisesti yleensä  hyviä työntekijöitä. He myös useammin kuin muut välttelevät yhteenottoja. Toisin sanoen kiltit ja hyvät, sivistyneesti käyttäytyvät työntekijät, jotka välttävät rähinöintiä, saattavat joutua muita helpommin kiusaamisen uhreiksi."

"Tästä huolimatta kiusaajan ei tarvitse olla tuhma, paha ja sivistymätön. Kiusaamisen voi toteuttaa niin monella tavalla, ja mikä pahinta, jopa huomaamatta sitä itse. Näin on erityisesti silloin kun kiusaajan maailmankuva on pahasti vääristynyt - kuten narsistisesti häiriintyneillä."

Teoksen kirjoittajan kiusaaja oli nimenomaan sitä pahinta laatua. Korhonen käyttää hänestä psykopaatti-nimitystä. 

Esipuheessa kirjoittaja kiittää kokonaista liutaa auttajiaan. 

Lainaan: "Olen kiitollisuudenvelassa työterveyden asiantuntijoille, psykiatrilleni, asianajajalleni, terapeutilleni ja kaikille muille jotka ovat jakaneet kokemuksiaan, tietojaan, kirjallisuusvihjeitään ja neuvojaan uteliaalle kiusatulle."

Mikä onni että kiusattumme jäi henkiin ja kirjoitti niin monien kaipaaman teoksen. Kiusaamisaihe koskettaa kaikenikäisiä kaikenlaisia ihmisiä. Kirja tuo ymmärrystä ja apua.

KIUSAAJAT KURIIN

Kiusaaminen on aihe joka koskettaa jokaista. Kouluissa, työpaikoilla, yhteisöissä, jopa kodeissa. Yvonne pohtii tätä hänelle ajankohtaista aihetta blogissaan johon pääsee blogirullastani. Siellä käytyäni jäi halu hankkia tuo hänen suosittelemansa kirja. 

Monessa monituisessa työpaikassa olen nähnyt ja kuullut kiusaamista, kuullut kiusaamistapauksista, ollut häirinnän kohteenakin. Olen auttanut kiusattuja, ollut mukana selvittämisissä, taistellut itse omat valitukseni läpi. Se vie tavattomasti energiaa ellei sitä saa katkaistuksi heti. Vääränlaiset ratkaisut voivat kostautua.

Poikkean tämänpäiväisellä kävelylenkilläni kirjakauppaan ja katson saanko tuon teoksen hankituksi. Jos saan, ehkäpä kiusaan lukijoita tällä aiheella seuraavaksi. Ja vaikka en saisikaan...

Muistojen ikkunoita

Meillä on omakotitalomme ikkunoista nyt näkymät kaikkiin ilmansuuntiin, mutta silloin kun parikymppisenä muutin vanhempien kotoa yksiöön, avautui näköala ainoastaan yhteen suuntaan. Viehättävä näkymä sinänsä. Ei ollut muita rakennuksia tukkeena. Puutarhamaista maastoa syreeneineen. Parvekkeeni ja ikkuna pihaan päin. Se Tampereella.

Seuraavana vuonna muutin mieheni kanssa Helsinkiin. Yksiömme ainoasta ikkunasta näki taivasta  jos oikein kurotti kaulaansa. Vastapäinen kerrostalo oli häiritsevän lähellä. Eläkeläisnainen pyyhki usein pölyjä asunnossaan jonka ikkuna näkyi meille.

Seuraavina vuosina katseltiin laajempia näkymiä opiskelijatalon isoista ikkunoista, asfaltteja ja isoja parkkipaikkoja.

Ensimmäisen omistusasunnon ikkunat antoivat kaikki itään. Näkökentän tielle kadun toiselle puolelle rakennettiin kerrostalo. Talon valmistuttua siihen muutti ihmisiä. 

Muistamme niistä ajoista erään rouvan parvekkeellaan. Rouvalla oli tapa heitellä sitä sun tätä parvekkeelta. Jos hän kävi röökillä, tumppi lensi nurtsille. Kesällä hän perkaili kukkalaatikoitaan. Kuivat lehdet saivat ilmalennon pihanurmikolle. Yhtenä päivänä alas sinkoutui joulukuusi. 

On ikkunoita ja on näyteikkunoita. Ihmisiä tulee tahtomattaan tarkkailleeksi heidän kodeissaan, lasitetuilla parvekkeillaan, heidän autoissaan. Ovat kuin akvaarioissa.

Ihminen voi katsoa ikkunaan, tai ikkunasta ulos. Vankilassa ikkuna edustaa vapautta. Korkeasaaren apinatalon ikkunaan kiinnitetyssä tarrassa luki: "Älkää naputelko ikkunalasiin". Inhottavaa jos asukit eivät saa olla rauhassa kotonaan. 

Postauksen tai kommentin aihe: 

Mitä ikkunamuistoja tai kokemuksia teillä on? 

Edistääkö bloggaaminen terveyttä?

Harvardin yliopiston neurotutkija Alice Flaherty arvelee tiedelehti Scientific Americanin artikkelissa, että bloggaaminen on hyväksi terveydelle.

Samasta asiasta suomeksi täällä. 

Ja minä löysin linkit Yvioonin mainiosta blogista.

Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu, että ilmaiseva kirjoittaminen lisää koehenkilöiden stressinsietokykyä, parantaa nukkumista ja muistamista sekä lisää kehon vastustuskykyä.

Syöpäpotilaissa ja muissa pitkäaikaissairaissa ilmaisuvoimaisen kirjoittamisen teho voi selittyä placebo-efektillä. Valittaminen saa vaivoissa olevassa ihmisessä aikaan tyydytyksen tunteen.

Tutkijat eivät kuitenkaan tiedä varmuudella, miksi terapeuttinen kirjoittaminen tuntuu kohentavan ihmisten vointia. Epäselvyyttä on myös siitä, miten kirjoittaminen vaikuttaa aivoihin.

Arkikokemus on ihmiselle osoittanut kautta aikojen että helpottaa kun saa pahan olon itsestään ulos, puhuttuina tai kirjotettuina sanoina. 

Kuinka ollakaan, on tapauksia jolloin tämä menetelmä ei onnistu vaan tuloksena on kahta kauheampi olo. Tarkoitan niitä kertoja kun olemme tulleet avautuneeksi nurjamieliselle tai vailla myötätuntoa olevalle lähimmäiselle. 

Blogimaailmassa tästä on karmeita esimerkkejä. Joku on perustanut blogin jotta saa ahdistuksensa ja pahat tuntonsa ulos, vain huomatakseen että kivet alkavat sinkoilla ja solvaukset lennellä. Minun aikanani on jo usea blogi joutunut lopettamaan tuon raukkamaisen inhottavan ilmiön vuoksi. Voi kun olisin älynnyt aikanaan neuvoa paria blogikaveria pistämään moderoinnin päälle ja kylmästi heittämään epäasialliset kommentit roskiin! Itsekään en älynnyt ennen kuin minua neuvottiin. Ongelmiin on usein arvaamattoman helpot ratkaisut.

Väite: Bloggaaminen on hyväksi terveydelle. 

Kyllä! Kunhan pääsee eroon epätoivotuista halventavista kommenteista. Siihen asti bloggaaminen on epäterveellistä ja saa aikaan huonoa oloa.

Valitan mahdollista epämukavuutta kommentoijille. Minulla on moderointi päällä terveydellisistä syistä.  Kommenttinne tulevat näkyviin kun olen ehtinyt lukea ja julkaista ne. Ei tarvitse pelästyä että ovat haihtuneet taivaan tuuliin.

Hyvän elämän salaisuudet

Välillä on hyvää onnea. Joskus epäonnea.

Mikä on minun oma osuuteni niissä?

Jos tuon tajuaa ja osaa sitä soveltaa...

Jo vauvana kaikkivoipainen

Lukuinnostus ja aikaa lukea. Kunpa tämä tilanne kestäisi kauan. 

Kirjahyllyn lukemattomien teosten joukosta poimin käteen yhden suosikkikirjoittajani, Liisa Keltikangas-Järvisen esityksen elämänhallinnasta. Mikä loistava kuvaus vauvavuosistamme (sivu 32):

"Ihmisen varhaisin elämänhallinta tapahtuu omnipotenssin eli kaikkivoipaisuuden tunteen avulla. Tämä tunne on ihmisen psyykkisen varhaiskehityksen kulmakiviä. Se on vauvan ensimmäinen suojamekanismi todellisuutta vastaan, joka on hänelle suhteessa ylivoimainen ja hallitsematon. Yksin hän ei selviäisi edes hengissä.

Aluksi ympäristö on vauvalle kaaos. Hän tekee havaintoja mutta ei pysty ymmärtämään tapahtumien syy- ja seuraussuhteita. Kun hänellä on nälkä tai paha olo hän itkee. Jotain tapahtuu, ja nälkä häviää. Hän ei tajua mitä tapahtui mutta hän tajuaa että huudollaan hän poisti nälkänsä. Hän kurkottaa syliin ja huomaa pian "nousevansa" sinne. Hän tavoittelee lelua, ja jostain ilmestyy käsi ja antaa sen hänelle. Näistä varhaisista havainnoista ilman kykyä ymmärtää oikeita tapahtumaketjuja. on seurauksena omnipotenssin eli kaikkivoipaisuuden tunne. "Käskyillään" lapsi tuntee hallitsevansa maailmaa, ainakin kaikkea sitä mitä hänelle tapahtuu. Se on seurausta hänen omasta toiminnastaan.

Psyykkisen kehityksen kuluessa lapselle karttuvat kokemukset hävittävät tämän omnipotenssin, ja se muuttuu vähitellen - ainakin sen pitäisi muuttua - realistiseksi eli tosiasioihin pohjautuvaksi hallinnantunteeksi. Varhaislapsuuden tarve hallita kaikkivoipaisesti elämää kytee kuitenkin jossain sielun sopukoissa, ja se on helppo herättää eloon."

Erittäin huono juttu jos tuo luontainen taipumus pääsee kehittymään muitten käskyttämiseksi, simputtamiseksi, määräilyksi, tyrannisoimiseksi. 

Siitä on hienovaraisia muotoja, ja räikeää selvästi näkyvää käyttäytymistä. Noita hallitsijaehdokkaita ja itsensä ylentäjiä on joka puolella.  

Taktiikat vaihtelevat taivuttelusta pelotteluun ja paheksunnasta hyväksyntään eli suosikkisysteemiin. Hienovaraisia konsteja erittäin vaikea havaita. Tyrannien jyrän alta nouseminen ei sekään yksinkertaista.

Laiskat aivot vai vireät aivot

Valmistauduin kerran opettamaan small talk - taitoja englannin ryhmälleni eräässä yrityksessä. En ehtinyt avaussanoja pidemmälle kun yksi ryhmäläisistä pamautti: "Suomalaiset eivät harrasta small talkkia." Tämä julistus esitettiin "asia on loppuunkäsitelty" - äänensävyllä jota vierustoverikin säesti. 

Tyrmistyin kertakaikkiaan. Koko viikonlopun olin valmistanut materiaalia oppituntia varten ja moinen töräytys viikon alkajaisiksi sai jäseneni raskaiksi. Oli pakko istua alas. Näitä kurssilaisiani olin opettanut jo vuosia joten saatoin tuttuuden ilmapiirissä suoraan sanoa että järkytyin moisesta negatiivisuudesta. 

Ryhmäläiset alkoivat tyynnytellä että eihän tuosta nyt kannata ongelmia ottaa. Selittelivät että negatiivisuus on vain kätevä elämäntapa. Heillä oli kuulemma tapana aloittaa päivä sosiaalitilassa siinä opintosalimme viereisessä ravintolassa ja kertoa mitä kurjaa ja pahaa oli tapahtunut ja mikä kaikki pännii ja sitten mennä tyytyväisinä töihinsä.

Okei. Mikäpä siinä jos se toimii.

Mutta toimiiko se? Edistääkö se luovuutta? Keksitäänkö sen avulla uusia ideoita? Parannetaanko maailmaa? Käytetäänkö oma aivokapasitetti hyvään?

Eikö siinä paremminkin käy niin että pidetään yllä samaa olotilaa, jähmeää puurtamista päivästä toiseen? Aivoihin ei saada työtovereilta uutta ajateltavaa, ei tarjota muille uusia virikkeitä? Töissä ei virkistytä. Odotetaan vain viikonloppua ja lomaa.

Käväisin yhdessä blogissa johon oli kertynyt rimssu kommentteja. Kaikki, ihan kaikki kommentoijat yhtyivät kirjoittajan päivittelyyn eräästä aiheesta. Yksikään ei nostanut aiheesta mitään rakentavaa, käyttökelpoista ideaa jota olisi voitu työstää. Enpä sitten viitsinyt mennä sinne kertomaan omia virinneitä ideoitani. Miksi yrittää innostaa porukkaa joka ei halua innostua? 

Palatakseni englannin opetukseen: Miksi edes alkaa opettaa small talkia kun lähtöasenne on jyrkkä ei kiitos? Minulla olisi ollut valtavasti asiaa aiheesta, sellaista mitä yleisöni ei olisi itse ikinä tullut ajatelleeksi. 

Negatiivisuudella pidetään yllä laiskoja aivoja. Tuottavuus minimissä.

Sääli, koska kokemukseni mukaan jokaisella on innostumiseen tarvittavat aivot. Itsehän viritämme aivomme sameiksi tai kirkkaiksi.

Peräti raskas olo tulee kommenteista jotka latistavat, tyrmäävät, kieltävät, torjuvat. Oppitunneilla tai blogeissa.

Sanomalehdet(kö) eivät innosta?

Jane Austen sanoi:

"Pelkkiä sanomalehtiä lukemalla ei saa aikaan hyvää keskustelua."

("Vain kirjoista löytyy innostavaa ajattelua.") 

Taas keskustelutaidoista

Aihe johon aina palailen: Mitä on hyvä keskustelu? Otin kirjahyllystä käteen Theodore Zeldinin oppaan. Otsikko on suomennettu Kuuntelemisen ja keskustelun tärkeys. (How Talk Can Change Your Life). Alaotsikoksi Suomessa valittu Mielenrauhaa keskustelemalla. 

On ilo päästä lukemaan sellaisen henkilön ajattelun tuloksia joka on pohtinut ja tarkastellut aihetta pitkin ja poikin. Viestintä on mittaamattoman laaja alue. Hienoa nähdä siitä osasia rajattuina ja verrata omaan ajatteluun. Nyt tilaisuus mittailla omia keskustelutaitoja.

Ohops, (freudilainen) lipsahdus, hah. Kirjan nimi onkin Keskustelemisen ja kuuntelemisen tärkeys, eikä noin miten sen tulin kirjanneeksi. Epäilemättä nostin kuuntelemisen etualalle siitä syystä että olen juuri mietiskellyt sitä miten tärkeää olisi omata kuuntelutaitoa ja halua toisen kuuntelemiseen ennen kuin alkaa syntyä hyvää keskustelua. 

Nettikeskusteluissa kuunteleminen merkitsee sisälukutaitoa. Sitä ei näytä meistä kaikilla olevan. Voi olla kiinni halustakin, tai ajanpuutteesta. Jos käy "lukemassa" ja kommentoimassa 50 blogia päivässä, miten syvällisesti jokaisen tekstin voi lukea? 

Onko tärkeämpää suorittaa "kohteliaisuuskäyntejä" vai kunnioittaa jokaista kommentoimaansa blogia sillä että syventyy lukemaansa ja kommentoi harkiten ja huolellisesti. Ei siihen kovin paljon enempää aikaa mene kuin puolihuolimattoman töksäytyksen kirjaamiseen. 

Joillakuilla (esim. Aasiakas-blogissa) tyylinä heittää nimettömänä joku alentuva tai loukkaava herja. Toiset taas eivät näytä ajattelevan että voisivat sanottavansa paremmin ja ystävällisemmin esittää. Tavoittelevatko sitten tuttavallista tai rentoa asennetta, tiedä häntä. Lukijasta tietenkin riippuu miten kommentit kokee. Minusta on käsittämätöntä että siellä silloin tällöin esiintyy kommenttityyppi: "No olipa tämä turha tarina." Jokaisen niistä tarinoista on joku ihminen kirjoittanut ja hän lukee tarinansa saamat kommentit. Siis kommentti on aina ihmiseltä ihmiselle. Lähimmäiseltä toiselle.

Netin ulkopuolella live-keskusteluissa - työpaikoilla, sukulaisten kesken, ystäväpiirissä, antoisa, hedelmällinen keskustelu on enemmän poikkeus kuin sääntö. Tarkoitan keskustelua josta nousee jotakin uutta ajateltavaa. Sellaista mitä ei ollut ennen kuin avattiin suut ja korvat.

Siis suut JA korvat.

Oletteko koskaan panneet merkille kun ihmisen päältä jo näkyy että hän valmistautuu puhumaan omia repliikkejään vaikka toisella on vielä puheenvuoro? Sitten kun hän avaa sanaisen arkkunsa, mikään ulos tulevasta puheesta ei osoita että hän olisi kuunnellut mitä juuri sanottiin.  

Tosi masentavia ja hyödyttömiä ovat väittelyt joissa osapuolien päätarkoitus on todistaa toinen vääräksi, lyödä lyttyyn hänen sanomansa ja VOITTAA väittely.

Sen voi pyrkiä tekemään myös tekemällä toisen puheet naurettaviksi, väheksymällä niitä, kuittaamalla olankohautuksella.

Elämäni parhaisiin hetkiin kuuluu hyvä keskustelu. Siinä molemmat (kaikki) osapuolet antavat panoksensa, syntyy oivalluksia, vuorovaikutusta, hyvää mieltä. Ehkä ratkeaa muutama ongelma. Ehkä järki kirkastuu. Ehkä mieli puhdistuu. Sellaisesta keskustelusta poistun uudistuneena. Voipa olla että seuraavana päivänä saan meilin tai tekstarin: "Olipa meillä fantastiset keskustelut! Otetaan pian uusiksi." 

Onpa ilo aloittaa tuon Zeldinin oppaan lukeminen. Jee!

(Blogissani moderointi päällä. Julkaisen kaikki kommentit paitsi epäkunnioittavat ja väheksyvät, esimerkiksi mallia "Olipa turha postaus" tai "Etkö siis hyväksy omastasi poikkeavia mielipiteitä?")

Ratkaisu moneen ongelmaan

Ongelmiin on yleensä ratkaisut. Joku motivoituu keksimään tai ratkaisu tipahtaa kuin taivaasta kun aika on kypsä. 

Ajatellaan vaikkapa näitä nykyajan ongelmia: 

Yksinäisten ihmisten määrä kasvaa. 

Yhteisöllisyys on heikentynyt. 

Työssä käyvien elämä hektistä, 

ei aikaa itselle eikä perheelle. 

Mitä jos kynnelle kykenevät yksinäiset ihmiset hakeutuisivat vapaaehtoistöihin ja saisivat sitä kautta seuraa? Mitä jos vapaaehtoistyöntekijät menisivät sankemmin joukoin yksinäisten vanhusten ja invalisoituneiden ihmisten luokse?

Aina on niitä jotka toistelevat että asiat nyt vaan ovat niin. 

Aina on niitä jotka muuttavat puheenaihetta kun pitäisi keksiä ratkaisuja.

Aina on niitä jotka ivaavat epäkohtia osoittavia ihmisiä.

Aina on niitä jotka selittävät että ei siitä mitään tule.

Aina on niitä jotka väheksyvät ja turhentavat toisten ajatuksia.

(Eivät kylläkään enää tässä blogissa. Minulla on nyt moderointi päällä.)

Jos lomautetuista ja irtisanotuista mahdollisimman suuri osa innostuu hakeutumaan vapaaehtoistyöhön, siitä saadaan kertaheitolla parannus moneen epäkohtaan ja henkiseen lamaan. 

Vapaaehtoistyötä tehdään urheilun ja liikunnan alalla, sairaaloissa, maahanmuuttajien keskuudessa, kirkon köyhäinavussa jne jne. 

Jos yhteisöni on televisio

"Mitä tulee ihmisistä joiden yhteisö on televisio?"

Siinäpä pohtimisen arvoinen kysymys eilisen Hesarissa.

Mitenkäs hoituu talkoot, se kun tarvitsen lapsenvahtia, haluan kutsua ihmisiä juhliin... ? 

Eivät ne tule sieltä kaksiulotteisesta maailmastaan, peilin takaa josta ei näy tänne.

Ei olla vihreitä narsuntunnistuksessa

Edelleenkin pyöritän päässäni luonnehäiriöisten moninaista kirjoa. Luen teosta Sata tapaa tappaa sielu. Seuraavaksi tulossa luku Narsisti ja työ. Tänään olen lukenut Narsisteista ja uhreista parisuhteessa. Sitä ennen oli Lapsuus narsistin uhrina. Jälkimmäinen kaikista kurjinta, uskon.

Lista omaan elämään tuntuvasti vaikuttaneista narsisteista kasvanut. Aluksi tajusin että heitä on ollut neljä... Nyt on muististani selvinnyt kaksi lisää, luultavasti yksi muukin. Hänen vaikutuksensa ei merkittävä, mutta täyttää tuntomerkit. Joka tapauksessa kuusi sellaista jotka ovat minua piinanneet tavoilla jotka ovat erittäin selkeästi tunnistettavia kirjoista. Yksikään ei enää herätä tuskan tuntemuksia, pelon väristyksiä tai muuta sellaista. Päin vastoin, olen haltioissani näistä uusista tiedoistani ja kiitollinen koekaniinina olosta, koska se on tuonut tietoa jota sivustakatsojana ei voi saada.

Yksi käsite minulle ei ole vielä auennut lukemalla. Se on "tunnekoukku". Ehkä se liittyy vain parisuhteeseen narsistin kanssa. Sellaista suhdetta minulla ei ole ollut.

Omien kokemuksien lisäksi on läheisten kokemuksia minähäiriöisistä. Yhdellä heistä kiduttava avioliitto, kahdella narsisti esimies. Yhdellä omista riivaajistani oman kertomansa mukaan toinen vanhemmista luonnehäiriöinen (Itse hän ei tiedosta olevansa narsisti). Kirjastani käy ilmi että narsistin lapsesta tulee helposti narsisti. Sitä en todellakaan tiennyt aikaisemmin. Pitää ajatella erittäin monta entistä ajatelmaa uusiksi! Taidanpa taas palata lukukammiooni. 

Meikä ei ole enää vihreä näissä hommissa. Kavahtakaa tekin narsuja. Lukekaa. Oppikaa.

Parhaat eväät elämään

Parhaat eväät elämään - pakissa kannattaa pitää ainakin 

- hyvä itsetuntemus 

- terve itsetunto

- terve sielu terveessä ruumiissa

- oikeanlainen kiltteys

- myötäelämisen kyky

- taito sanoa tarvittaessa ei.

Oma valintani

Tähtäimessäni on aina ajatus ja aikomus oppimisesta ja siitä että ongelmat ratkaistaan ja pyritään haluttuun suuntaan. Tuo näkökulma minulle on opetustyössä, yksityiselämässä ja tässä arkiterapian osastossakin, vaikka tätä vain huvikseni kirjoittelen. 

Sama käytännöllisyyden katsantokanta kuin minulla on opettajan ammatissa minulla olisi psykologina tai terapeuttina, jos olisin ammatinvalinnassani jatkanut sillä polulla. 

En ole kiinnostunut juoruista, kohujutuista, skandaalinkäryisistä blogeista, lehtijutuista tai tunkioilla rypemisestä. Ei ole kyse minkäänlaisesta pelkuruudesta kun kieltäydyn menemästä lukemaan minulle suositeltua kohublogia, vaan yksinkertaisesti siitä että en siellä viihdy enkä katso että kenellekään siellä käymisestäni olisi mitään hyötyä. Hullulta tuntuu suosittelija lisäperustelu kieltäytymiseni jälkeen "sinähän olet kiinnostunut tällaisista asioista". En todellakaan ole, ellei minua kutsuta sinne rakentavana vaikuttajana, neuvonantajana tai käytännöllisen hyödyn vuoksi. Olen lukenut tarpeeksi tietääkseni että siellä ei ole mitään minulle. 

Tiedän minkälaisesta taiteesta pidän ja en pidä, keiden seurassa viihdyn keiden en, mitä ruokaa haluan syödä, mitä en, millaisia menetelmiä valitsen opetukseen, millaisia en, miten käyttäydyn ihmisten seurassa, millaista käytöstä en itselleni salli. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Lyhyesti sanottuna teen itse omat valintani. Jos olen kerran sanonut ei kiitos sen pitäisi riittää. Inttäminen väsyttää, ainakin minua. Tiedän että jotkut tykkäävät inttää ja kiistellä. Minä en. Olen oman tieni kulkija asioissa jotka ovat itselleni tärkeitä. 

Aikaisempaan narsistilukemistoon viitaten, juuri tästä syystä narsistin olisi mahdoton saada minua verkkoonsa: En lähde tanssimaan kenenkään pillin mukaan.

(Ei pahalla sitä kohtaan joka suositteli minulle kohublogia. Nämä pohdinnat ja itsetutkistelu vain nousivat asian tiimoilta. Ei mikään hyökkäys sen paremmin kuin puolustuskaan arvostettua blogitoveria kohtaan.)

Narsistien uhrit kertovat

Olen lukenut sata sivua "Sata tapaa tappaa sielu" teoksesta. (Käväise linkissä lukemassa näyte.) 

Kirja kertoo narsistisesta persoonallisuushäiriöstä. Se sisältää runsaasti narsistien uhrien kertomuksia ja tekee siten asian hyvin havainnolliseksi. 

He voivat vaikuttaa terveiltä, elinvoimaisilta, ihanilta ihmisiltä. Tulee shokkina ja yllätyksenä kun ristiriitaisuudet alkavat. Outo logiikka, ailahtelevaisuus, syyttely, henkinen tai ruumiillinen väkivalta, riidan rakastaminen. 

Jotkut uhreista ovat havahtuneet vasta kun ovat lehdestä lukeneet jonkun toisen uhrin tarinan joka on ollut kuin heidän oma tarinansa. Siksi tarpeen kirjoittaa tästä ihmistyypistä jota esiintyy kaikkina aikoina kaikkialla, ja jonka määrä ennusteiden mukaan on kasvussa. Olkaamme uhkasta tietoisia. Ei tieto lisää tuskaa vaan tiedon puute.

We, the Jury

Edelliseen postaukseeni viitaten, kuusi valamiehistä kirjoitti raskaista kokemuksistaan kirjan, We, the Jury, jonka kävin googeloimassa.

Valamiehistön karmeat koettelemukset

Kuka tahansa voidaan kutsua valamiehistöön, se on USA:ssa systeemi. Mitä se käytännössä merkitsee inhimillisellä tasolla? - Sitä en ollut koskaan tullut ajatelleeksi ennen kuin näin TV-ohjelman aiheesta. Miehiä ja naisia osallistui kuuden kuukauden ajan mitä raaimman murhan oikeudenkäyntiin. He joutuivat uhraamaan puoli vuotta elämästään tuolle prosessille oman mielenterveytensä uhalla. 

Viattoman, kunnollisen näköinen mies oli syytettynä vaimonsa ja syntymättömän lapsensa murhasta. Oikeudenkäyntiin osallistuneet joutuivat näkemään kammottavia patologisia kuvia, ja kantamaan päällään hirvittävää vastuuta siitä että oltiin harkitsemassa kuolemantuomiota. Ilmeettömänä syytetty katseli ja kuunteli todisteita, todistajia, kaikkia asianosaisia. Heitteli silloin tällöin flirttailevia katseita naispuolisille valamiehille.

Suuri yleisö seurasi murhaoikeudenkäyntiä herkeämättömällä mielenkiinnolla. Osa valamiehistä sai tapppouhkauksia, kärsi painajaisunista, koki traumoja. Yksi luhistui ja joutui sairaslomalle työstään pari vuotta oikeudenkäynnin jälkeen. 

Yksi hyvä mitä tuosta seurasi oli valamiesten kirjoittama kirja suurelle yleisölle. Mutta millä kustannuksella?

Toinen hyvä oli se että uhrin perhe sai mielenrauhaa ja hyvitystä kun murhaaja tuomittiin. Häntä ei kuitenkaan ilmeisesti tuomittu kuolemaan, vaan elinkautiseen.  

Hirveä ajatus joutua kutsutuksi valamiehistöön, joutua näkemään kuvia joihin ei ole valmistautunut, läpikäymään päässään raakaa murhaa. Eikö tuollaiseen tarvittaisi joku ammattilainen?