On oma taitonsa alkaa kommunikoida uusien ihmisien kanssa. Uudet tuttavat, työtoverit, suvun jäsenet avioliiton kautta...
Arjen psykologia, kaikenlainen ihmistuntemus ja kokemus karttuu elämässä pikkuhiljaa, joskus karvaitten kokemuksien kautta.
Jos ne joilla on arvokasta tietoa saavat siirretyksi sitä perimätietona muille, ei jokaisen tarvitse edetä kompastelemalla yrityksen ja erehdyksen kautta.
Eräs ystäväni kertoi esimiehensä neuvon ensimmäisessä työpaikassaan: "Varo makeilevia ihmisiä". Tuo psykologia oli sittemmin toteutunut moneen kertaan vuosien seuratessa toisiaan.
Kun ystäväni kertoi sen minulle, muistin välähdyksenomaisesti yhden työtoverin nuoruuden kesäduunista; Marjatan. Toimimme hotellisiivoojina. Hän näytti valinneen minut ihailunsa ja erityishuomionsa kohteeksi. Päivä päivältä päälleni satoi suosiota ja kehuja, kunnes yhtenä päivänä nainen suuttui arvaamattomasti pikkuverukkeesta ja kylvi sen jälkeen epäsuosiota päälleni ja osoitti mieltään. Tyhmää käytöstä 40 - 50 -vuotiaalta ihmiseltä. Minä olin parikymppinen.
Se mistä hän suuttui oli kun sosiaalitilojemme siivousvuorollani pistin tavallisen sokerikkomme tilalle pöydälle värikkään vihreän alustan sokeripaloille. Samanlaista ainetta kuin kananmunakennot, mahdollisesti tomaattipakkauksesta. Toiset kehuivat piristäväksi, mutta Marjatta tiuskaisi: Pistä oikea sokerikko takaisin! ja siitä lähtien heitteli niskojaan kun vain näkikin minut.
Minulle se oli vain kesätyöpaikka. Vakituiset työntekijät saivat lähtöni jälkeen edelleen kyseenalaisen kunnian nauttia hänen seurastaan ja työtoveruudestaan.
Kannattaa varoa makeilevia ihmisiä. Sama piirre on havaittavissa narsistien profiilissa ja toimintatavassa. Sillä he saavat uhrin verkkoonsa. Eivät kylläkään minua.
.
Varmaan tosi yllättävä ja ahdistavakin tilanne. En voinut mitään; yllättynyt nauru pärskähti minulta. Ei tuollaisia voi olla tosielämässä!
ReplyDeleteKerropa mitä mieltä olet ihmisestä, joka uuden työntekijän taloon tullessa, ottaa tämän puhutteluun kerran toisensa jälkeen, selittäen, kuinka täällä on aina mennyt hyvin ja työntekijät tulleet toimeen keskenään. Minulle kävi niin ja en aluksi ymmärtänyt ollenkaan, mikä juttu tää nyt on. Valkenihan se sitten. m-l
ReplyDeleteAlly
ReplyDeleteNaura vapaasti vaan :) Minulla ei ole asiasta pienintäkään ongelmaa, päinvastoin, kiinnostavaa materiaalia tällaiselle arkiterapeutille.
Tuontapaiset ihmiset säälittävät. He suuttuvat kauheasti monta kertaa kuukaudessa ja ovat sitten pahalla tuulella myrkyt sisässään. Kurjaa heidän läheisilleen.
M-L
Hmmm... Ilmeisesti halusi antaa palautetta jostakin mutta ei osannut muuten ilmaista asiaa kuin kiertoteitse? Monillakaan esimiehillä ei ole taitoa ja valmiuksia luontevasti ja suoraan hoitaa henkilöstöasioita.
En pidä tyylistä "aina ennen olemme tulleet toimeen" enkä myöskään asenteesta "näin täällä on aina toimittu".
Haluatko kertoa tarkemmin? Olisi kiinnostavaa kuulla, ehkä opettavaistakin.
Voih! Kyllä tuollaisia on ja paljon. Mutta minusta tuntuu, etteivät he suunnittele käyttäytymistään. Siis he eivät päätä, että nyt valloitetaan tuo ihminen kehumalla.
ReplyDeleteSe on vain heidän tapansa yrittää ystävystyä. Heillä taitaa olla huono itsetunto. He kiinnostuvat toisesta ja antavat sille toiselle sitä mitä itsekin haluavat: ylenpalttiasta ihailua ja kehua.
Eikös ihminen yleensä anna toiselle sitä mitä itse kaipaa? Hyvässä tai tapassa? Kirjoista pitävä ostaa epätoivoisesti kirjoija urheilijaystävälleen, jos ei tajua ettei toista välttämättä saa innostumaan samoista asioista.
Mutta miksi tuo ihminen suuttui?
Sinun ihailu kasvoi KATEELLISUUDEKSI. Liikaa. Sinä olitkin yht'äkkiä liian hyvä. Ei sinua olisi saanut muut kehua. Hän ei sitä kestänyt.
Olenkohan oikeilla jäljillä?
Kovasti olen samoilla linjoilla ajatuksissani edellisen kirjoittajan kanssa.
ReplyDeleteAih, kauhia. Mulle tuli huono omatunto, kun olen nimitellyt Ritaa Kopsendaaliksi...arrghh (ei kovin kohteliasta, vaan kylkeen liimautumista netitse)*häpeän puna*. Olen saanut itseni kiinni makeilusta ennenkin, mutta tässäkin olen hyvin sama mieltä ed. kommentoijan kanssa tapahtuneesta. Sitä ei vain jotenkin ajattele joskus...sosiaaliset taidot voivat olla huterat tältä kohdin ja itsetunto.
Tuosta sokerikosta tuli mieleen eräskin lähisukulaineen, joka kulki perässä kääntelemässä paikkoja siihen järjestykseen ja sillä tavalla kuin hän ne halusi, koska ne kuuluivat olla niin. Ja heti perään tuli mieleeni ex-anoppi, joka oli vielä tarkempi siitä, miten asioiden kuuluu olla. Ikäero meillä taisi olla juuri about 30 v. Ja ihan hullunmyllyksi asiat menivät sitten, kun anoppi koko miniänsä kilpailijakseen. Säästän yksityiskohdilta.:-D
ReplyDeleteHei! Kyseessä ei ollut pomo, vaan ihan saman työn tekijä, kuin minäkin. No, totesin hänen valitsevan loma-ajat, ei vain itselle, vaan meille muillekin. Samoin esim. yhteiset tapahtumat oli jo päätetty tai vaikka sairaan työkaverin tervehdyskukkiin osanottajat ym. Onneksi oli niitäkin, jotka sanoivat, että älä välitä, aina se on tuollainen ollut. Vai oliko onneksi?
ReplyDeletem-l
m: "joka kulki perässä kääntelemässä paikkoja siihen järjestykseen ja sillä tavalla kuin hän ne halusi, koska ne kuuluivat olla niin."
ReplyDeleteMinä olen tavallaan tuollainen ihminen, huomaamattani alan vieraissakin paikoissa oikomaan lehtipinoja ja ylipäätään pinoja, oli kyse sitten mistä tahansa ja mattoja jne.
En vain voi sietää mikäli lehti, paperi, kirja jne. pinot eivät ole siististi suorassa ja mikäli matot eivät ole suorassa linjassa. On minut yllätetty aivan vieraan ihmisen kotona oikomassa kirjoja kirjahyllyssä (Miten ihmeessä ihmiset voivat sietää sitä että kirjat ovat hyllyssä eri syvyydellä?)
Mikä lie pakkoneuroosi tuokin on.
Mutta useimmiten en itse edes huomaa tuota ennen kuin vaimoni siitä huomauttaa.
Nykyisellään yritän tarkkailla itseäni jotten sentään aivan Monkiksi muuttuisi.
Hei, Johannes! Voitsitko tulla järjestämään kaappini ja hyllyni sekä lasten lelut joku kerta? ;)
ReplyDeleteSiitä tosin ei ole pitkäksi aikaa hyötyä, koska kaapit eivät pysy järjestyksessä ikuisesti. Olen huomannut. Yleensä seruaavana päivänä kaaos on tullut takaisin.
Hei!
ReplyDeleteKiitos kaikista mielenkiintoisista kommenteista!
Heidi, sinulla oli monta hyvää kysymystä ja ehdotusta joita aion miettiä.
M, Älä vaan missään nimessä lakkaa sanomasta minua Kopsendaaliksi! Ja kylkeeni saa kyllä tulla :)
Johannes
Hihihii! Sukulainen! Minäkin suoristelen, mutta ihmiset eivät siitä pahastu, koska en ole tiukkapipoinen suoristelija. Tunnen valtavaa hengenheimolaisuutta Monkiin, vaikka en ole neuroottisuuteen asti monkilainen :D Epäjärjestys ei "riivaa" minua. Minä vaan tykkään järjestyksestä.
M-L
ReplyDeleteAhaa, jos se oli työtoveri eikä ylempäsi, juttua pitää ajatella eri kannalta... Minulla on myös ollut opettajatovereita ja muita työtovereita, jotka ottavat ohjat käsiinsä ja alkavat johtaa. Se ei välttämättä ole paha asia, mutta muutama tapaus on ollut sellaisia joita kaikki karsastivat.
Siis okei, jos fiilis on okei, mutta muuten tosi typerää. Muistan yhden joka yritti pitää minulle puhuttelun. Naurettavaa isottelua. Oli minua nuorempikin mikä teki siitä vielä hölmömpää.
Hassua tuossa tavassani on se ettei minua pätkääkään häiritse sekamelska tai se että tavarat ovat hujan hajan, ainoastaan mattojen suoruus, kirjarivien (Mainasin kirjoittaa kirjarovioiden, how freudian) suoruus kirjahyllyssä ja pinottavien tavaroiden pinojen suoruus (Tosin viime aikoina olen yllättänyt itseni oikomasta kahvikuppirivejä kaapissa).
ReplyDeleteKaikki muu saa minun puolestani olla miten sattuu, ja mielellään haluankin sekamelskan, kunhan ei ole likaista, ympärilleni. Mikä sekamelskan haluaminen johtuu siitä että kasvoin kodissa jossa kaikki oli lähes steriiliä ja muuttaessani pois päätin että kotonani saa näkyä elämä.
Merkityksekästä, Johannes, sanoisi kai kuka tahansa psykologi. Tarkoitan tuota lapsuudenkodissa syntynyttä päätöstä. Arvelisin että me kaikki jossakin määrin peilaamme aikuiselämäämme lapsuudenaikaiseen, vaikka muualtakin voi tulla matkan varrella vaikutteita, ja meissä on tietenkin kaikenlaista ohjelmointia jo syntyessä :)
ReplyDeleteAika nuorena opin että "Varo makeilevia esimiehiä" ja se on monesti pitänyt paikkansa. Ne hieman tuppisuiset äkäiset esimiehet oli luotettavempia, jos jotain pikkuikävää sattuu.
ReplyDeleteVieläkin suosin niitä esikättelyssä, hivenen epäsympaattisia... he jotka ei heti ole halaamassa ja kehumassa, heidän seurassa olen pitemmän päälle viihtynyt.
Mutta kyllä ihmeitä tapahtuu kesätöissä. Minäkin tarjoilin aamiaista vaunusta, siisrisn sen ruokailijan viereen, enkä juossut yhden ja yhden lautasen kanssa 20 kertaa.
Koko henkilökunta jätti minut yksin ruokasaliin, menivät kahville ja tupakalle ja sanoivat, että saan hoitaa aamiaisen itse, jos näppärästi jakelen ruokavaunusta...
(Voi vain arvailla, ketä näistä naisista ei häiritse ylirasitukset eikä niskavaivat ja muut.)
P.S.
ReplyDeleteItse en kuulu makeilijoiden porukkaan, päinvastoin, mutta he jotka ystäviksi lähtevät, pysyvät vuosikymmenet.
P. P.S.
ReplyDeleteJa jos neljän lapsen kanssa olisin yrittänyt pitää kirjarivit suorina, olisin nyt mielisairaalassa :)
Kiitti riemukkaista kommenteistasi, Hannele! Tuo viimeinen on verraton.
ReplyDeleteÄitini sanoi kerran että häntä "pisti vihaksi" kun siskoni ja minä leikimme kirjoilla pieninä. Rakentelimme niistä aitoja ja teitä, kunnes äiti tuli tiuskaisemaan. Ehkä hän oli mielisairauden partaalla :D
Minä itse en esimiehissä välittäisi makeilevista enkä äksyistä. Tykkään ystävällisistä, asiallisista, elämästä tykkäävistä ihmisistä, jotka levittävät rauhaa ja hyvää mieltä ympärilleen. Kuitenkaan en yleensä katso pelkkää käyttäytymistä ja ulkokuorta vaan pyrin tutustumaan oikeaan ihmiseen julkisivun takana. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minulla on siitä näyttöä ja todisteita :)
Minulla on ollut tuuri ainakin kerran olla sellainen ihan mahtava menttori ja kannustaja pomona muutama vuosi. Ne uudet esimiehet ovatkin sellasia.
ReplyDeleteKiva kuulla! Luin yhdestä johtamistaidon oppaasta että johtajan tärkein työkalu ovat hänen korvansa.
ReplyDelete