Sunday, September 28, 2008

Miten vastata lasten kysymyksiin



Eilen esitin toiveen että saataisiin ohjeita kohdata lasten kysymykset väkivallantekojen sattuessa. Mielessäni oli viisaitten asiantuntijoitten kokoama helppolukuinen pieni kirjanen, mihin neuvottomat aikuiset, lasten vanhemmat ja opettajat voisivat tukeutua, ei mikään satasivuinen armeijan manuaali tai huonekalujen kokoamiseen tarkoitettu läpyskä kiinan kielellä. 

Tavallisessa elämässäkin, ei ainoastaan kriiseissä, lapset esittävät vanhemmilleen jo pieninä kinkkisiä kysymyksiä, kuten "Miksi ihmisiä kuolee?" Kyselyiässä kysymyksiä suorastaan satelee.

Minä olen saanut tuohon "Miksi ihmisiä kuolee?" - kysymykseen yhden valmisvastauksen "manuaalista", eli lastenkasvatusoppaasta monta vuotta sitten. Kirjan kirjoittaja, perheterapeutti sanoi suunnilleen näin: Pikkulapselle voi vastata että ihmisiä kuolee jotta uusia ihmisiä voi syntyä tilalle. Ei kannata ryhtyä isompiin selityksiin jotka vaan hämmentäisivät lasta ja joita hän ei jaksaisi kuunnella. Jos lapsi itse kysyy lisää niin keskustelu jatkukoon. Lapsi voi hyvinkin tyytyä tuohon vastaukseen. 

En tiedä mitä olisin kysymykseen vastannut ellen olisi lukenut asiantuntijan neuvoa. Minusta se oli hyvä neuvo, ja olen tuota yksinkertaisuuden periaatetta soveltanut sen jälkeen lukemattomat kerrat. 

Toinen periaatteeni on ollut pyrkiä kuuntelemaan ja kuulostemaan kanssaihmistä, olipa se sitten lapsi, nuori tai aikuinen. Siinä periaatteessa pysyminen ei ole kovin helppoa. Halu tuoda omaa tietoaan ja näkemystään esiin on usein voimakas. Meillä opettajilla ehkä enemmän kuin muilla ihmisillä. Meidän kannattaisi virittää keskustelua ja sitten kuunnella. Ohjata keskustelua ja kuunnella. Miettiä sitä mitä kuulemme. Tehdä keskusteluista tilaisuuksia saada ahaa-elämyksiä ja oivalluksia. Pistää prosesseja alulle. Saada muut ihmiset luottamaan omiin aivoihinsa ja kehittelemään, järjestelemään ja jäsentämään omia ajatuksiaan.

14 comments:

  1. Minulle tuli mieleen se, kun olin vielä hyvin pelokas nuori nainen. Olimme mieheni kanssa laivan pohjakerroksen hytissä ja angstasin. Pelkohan ei tee muuta kuin poikii uusia pelkoja loputtomiin, etsii vain porsaanreikiä ja niitähän löytyy, jos antaa sen tehdä mitä se haluaa. Siitä ei ole kuitenkaan hyötyä, ellei sitten halua lietsoa varta vasten itseään hysteriaan ja saada kaaosta aikaan tai pahimmassa tapauskessa pelot toteutumaan. Niin, että sitä olin snaomassa, että mieheni oivalsi tuossa tilanteessa, mitä sanoa. Hän katsoi silmiin ja sanoi, että mutta minäpä nostan laivan hartioille ja vien sen satamaan. Hah, hah, hah, haa! :-D

    Näin helppoa se voi joskus ihan oikeasti olla!

    ReplyDelete
  2. KIVI: Sulla on kyllä maailman parhaat jutut, hah hah!

    (Opettajien laivaseminaarissa tostakymmentä vuotta sitten en nukkunut kumpanakaan yönä kun sinun laillasi angstasin)

    ReplyDelete
  3. KIVI: Niin, unohdin kommentoida että otin pointtisi! Ongelmat voivat olla vaikka miten monisyisiä, mutta ratkaisu tulee silloin tällöin sormia napsauttamalla.

    ReplyDelete
  4. Lapset lukevat autenttisuutta ennen kaikkea. Eivät sanoja vaan tunnetta mistä tunnistavat myös kasvattajansa. Kuka on heille oikea sanomaan, ketä voi uskoa.

    Ei lasten kanssa tarvitse mennä kognitiiviseen keskusteluun ollenkaan elleivät itse sitä halua. Minä ylläpidän tone-of-voice, jossa olen totuudenmukainen. Silti lapseni pitävät välillä minua toopena, tyhmänä jne mutta tiukan paikan tullen tulevat minun luo: he siis tietävät, että kun on kyse rehellisyydestä, oikeasta syystä pelätä tai olla pelkäämättä he seuraavat minua ja minun tunnetta.

    Siksi se, että minua kiusattiin myös auktoriteettien osalta oli heille ehkä pahinta mitä voi sattua koska se oli ainoa paikka missä minun kova itsetunto sai kolhuja tai pysähdyksiä: nyt meillä ei ollutkaan enää ketään, joka oli vankasti koko ajan totuudenmukainen. Heidän isänsä on totuudenmukainen ns. ulospäin; kulissina ja sofistina. Mutta lapset näkevät sellaistakin: tajuavat, että on hyvä perheelle, että näytetään ulospäin ikäänkuin ei olisi mitään. Mutta meistä se joka brakaa ensin taitaa olla mies.
    Lapset ymmärtävät senkin. Siksi meillä ei tuosta ampumasta edes olla puhuttu. Turha lietsoa jotain, sillä kognitiivinen paasaaminen vain lisää pahan olon tunnetta.

    Miksi pitää ns. puhua kaikesta? Joskus on parempi olla hiljaa ja antaa hyvien asioiden tulla päälle niin kaikesta maailman pahuudesta ei nouse pääasia agendalla. Sekin n hyvä muistaaa kun ylistämme tuota ikuista "puhumista" ja "ymmärtämistä" - ja samalla minä teen joka päivä työtä nimenomaan tahtomiselle; että kansa tahtoisi olla hyviä keskenään ja muille.

    Mutta keinoni ovat vain erilaiset: minä en horju omassa johtajuudessani mutta sitä ei taida
    hypnotisoitu kansa tajuta? (hypnotisoitu tarkoittaa sitä, että mennään muutaman auktoriteetin sanan mukaan eikä ajatella itse).

    ReplyDelete
  5. Äskeinen ei sitten tietenkään tarkoita sitä, ettei saisi jutella: tietysti saa ja pitää jos lapset itse sitä haluavat ja tarvitsevat. Ja tämä koskee lapsia yleensä: asia on erikseen niille, jotka ovat eläneet tuota hirvitekoa; heillähän on luultavasti shokkitila tai jopa psykoosit edessä - ja nämä ovat asia erikseen. Mutta sinun otsikkosi viittaa lapsiin ylipäänsä. Erotetaan siis, ettei synny niitä ikuisia väärinkäsityksiä mitkä syntyvät yleensä ennenkuin on edes luettu mitä toinen sanoo.

    Hyvää päivänjatkoa: omat pelot lähtevät keskustelemalla aikuisten kanssa mutta nopeiten sillä, että tajuaa, että varmasti kuolee myös itse jonain päivänä. Siinä on se suurin mysteeri minkä takia kaikki muu värittyy vääräksi. Ollaan unohdettu omakin kuolema tulkinnasta.

    ReplyDelete
  6. HG: Iso kiitos kommenttikirjoituksistasi!

    Erittäin viisas havainto että aina ei lapsille tarvitse puhua. Harkitsematon puhuminen voi jopa kostautua - saavat vaan suotta pieniin päihinsä pelottavia tai muuten haitallisia ajatuksia. Ja keskustelu on yleensä paljon parempaa kuin paasaaminen. Saarnaavat ja luennoivat vanhemmat ovat karmeita.

    Paljon hyvää asiaa on sanoissasi. Tuokin mitä sanot omasta kuolemasta. En ole enää moneen vuoteen ajatellut omaa kuolemaani muuta kuin kiinnostuneena. Toivon henkeni aikanaan siirtyvän uusiin hienoihin maailmoihin :)

    ReplyDelete
  7. HG jatkoi ihan siitä, mikä minullekin jäi kielen päälle viime kommenttini jälkeen. Eli esimerkiksi jo se on alkanut vaivata viime aikoina, kun vanhempien selittävät lapselle ummet ja lammet ja kohtelevat kuin toista aikuista. Höh! Lapsihan on lapsi ja vaikka se kuinka osaisi vastatakin aikuiselle kuin toinen aikuinen, mutta aikuinenhan se ei todellakaan ole vielä pitkiin aikoihin! Tulee tunne, että lapsihan saattaa jossain sisimmässään kokea vaikka, että hänen vastuullaan on aikuiseytnkina asiat tai sitten niin päin, että aikuisuuttakaan ei ole, koska hän on "tasavertainen" aikuisten kanssa.

    ReplyDelete
  8. *vanhemmat*, *aikuistenkin*

    Onkohan mulle tullut kilu-härö?

    *luki-häiriö*

    :-D

    ReplyDelete
  9. Uutiset ja maailman pahuus tulisi sensuroida pieniltä lapsilta, ei uutisten katsomista TVstä lasten aikana. Oma lapseni sai tietää vasta juuri ennen kouluikää, että syömämme liha tarkoittaa hänen rakastamiensa elänten tappamista. Turvallisuuden tunne on tärkeämpää kuin tieto. Lapset yleistävät helposti ja luulevat, että omalle kohdalle sattuu samaa, mutta kuulevathan ne tietysti helposti joltain ja kyselevät. Puhe pienille lapsille pitää olla vähän kuin satumaista, aina lohdullista. Ei omanikaan silti missään tynnyrissä kasvanut.

    Tuo oli hyvä havainto, ettei lapsille aina tarvitse puhua. KOskettamalla lohdullisesti ja hellästi voi käydä läpi vaikeita elämän hetkiä heidän kanssaan. Voi kun olisin sitä tajunnut tehdä paljon enemmän kun hetki on ollut otollisin.

    ReplyDelete
  10. KIVI: Sama asia on minuakin monesti mietityttänyt, siis se että aikuinen puhuu lapselle kuin aikuiselle. Joskus tekisi melkein mieli kanssaihmistä ojentaa, mutta turpiinhan siitä tulisi :)

    MARJAISA: Viisaita puhut, ja minua kosketti kovasti tuo viimeminen virkkeesi. Rehellinen ja aito puhe on juuri noin. Kammottaa kuunnella vanhempia jotka ovat omasta mielestään tehneet kaiken oikein ja olleet aika ja kaikessa oikeassa.

    ReplyDelete
  11. Lapset mukaan elämään, mummojen hautajaisiin, sun muuta sellaista. Eihän elämää ole ilman kuolemaa, siihen kuuluu. Mitä pienempänä asiat otetaan luonnollisesti, sitä helpompaa aikuisenakin.

    Meiän perheessä lasketaan leikkiä kaikesta, äitini on tilannut harvan pahvilaatikon hautajaisiinsa. Rahat käytetään, kun eletään. Mitä niillä kauniilla kukilla ja puheilla sitten haudassa? Enemmän aikaa yhdessä, kun eletään.

    ReplyDelete
  12. Olen aina tykännyt lasten kysymyksistä, ja niihin vastannut. Vaikeisiin asioihin vastaan vain sen verran kuin lapsi kysyy, ei enempää.

    ReplyDelete
  13. halvan pahvilaatikon, kirjoitin

    ReplyDelete
  14. HANNELE: Kuolema kuuluu elämään ja olisi tosiaankin hyvä osata suhtautua siihen luonnollisesti, jo lapsesta alkaen. Lemmikkieläinten kuolema ja hautajaiset voi olla harjoitusta isompiin menetyksiin.

    Minustakin pahvilaatikossa on ideaa :)

    ReplyDelete