Sunday, March 04, 2007

YSTÄVÄPIIRI

.

Mietin ystäväpiiriäni PAKINAPERJANTAIN antaman kirjoitustehtävän pohjalta.

Kävin läpi sähköpostejani aamulla. Ystäväni John oli lähettänyt Lontoosta linkin jossa on propagandaa maailmanrauhan puolesta. Hyvä video. Liikutuin. Uskon niihin asioihin joista siinä puhutaan.

http://www.avaaz.org/en/stop_the_clash/

Tulin ajatelleeksi sitä miten suuri määrä aktivisteja, maailmanparantajia ja ihania ihmisiä ystäväpiirissäni on. Elämänmyönteisiä, kannustavia, valmiita auttamaan ja ottamaan kantaa hyvän puolesta ja vääryyksiä vastaan. Eivät kaikki, mutta kohtalaisen iso otos heistä on konkreettisesti mukana jossain toiminnassa, rauhanmarsseilla, keräämässä nimiä adresseihin milloin minkäkin asian puolesta tai epäkohtia vastaan, huumetyössä, ihmisoikeuksia puolustamassa, lähetystyössä, maahanmuuttajien asialla, lastensuojelussa ja niin edelleen. Ei pelkästään puheissaan, vaan teoissaan. Ei silti, puhekin on tärkeää. En tarkoita sitä vähätellä.

Miten ihminen tulee keränneeksi ystäväpiirinsä?

Uskoisin että tavallaan hakeudumme omiemme joukkoon, ja vedämme puoleemme samanhenkisiä ihmisiä. Harrastukset yhdistävät ihmisiä, yhteiset intressit, samat kokemukset. Blogeissakin voi havaita sen ilmiön että haluaa lukea ja kommentoida itselleen sopivia juttuja. Mahdollisesti katkerat bloggarit vetävän samanmoisia puoleensa, kuten oikeassa elämässäkin, maailmanparannusblogit omanlaisiaan bloggareita. Voi tarkkailla meilejäänkin. Lähettääkö ystäväpiirini minulle hyviä tervehenkisiä posteja, hauskoja vitsejä ja kivoja kuulumisia, vai vihonviimeistä roskaa ja moskaa. vastakkaista sukupuolta pilkkaavia vitsejä ja navanalusjuttua?

Kyllä ystäväpiiriini muunkinlaisia ihmisiä mahtuu kuin aktiivisia maailmanparantajia. Ei se ole varsinainen pääsyvaatimus, vaikka teenkin havainnon että semmoisia vaikuttajia parveilee “meidän jengissä”.

Mikä on ystävä?

Ainakin sellainen joka antaa minun olla oma itseni eikä väheksy, syyttele tai tuomitse. Ei häivy takavasemmalle jos minulla on vaikeuksia.

Katson ystävyyden tuntomerkiksi jonkinlaisen vastavuoroisuuden periaatteen. En koe ystäväksi sellaista ihmistä joka on itsekeskeinen, omanapainen, pitkästyy kun minä puhun itsestäni ja elämästäni, mutta virkistyy kun puhumme hänestä.

Olen muutaman kerran yrittänyt olla narsistin ystävä. Se ei toimi. Tulee huono olo.

Olen ollut masentuneen ystävä. Siitäkin on tullut huono olo, mutta ystävyys on kuitenkin tuntunut ystävyydeltä, vaikka olen joutunut suuren osan ajasta olemaan antavana osapuolena. Kukin kykyjensä mukaan. Sellaista ei voi vaatia mitä toisella ei ole. Ystävää on tuettava silloin kun hän tarvitsee minua.

Yksi asia missä ihminen joskus iskee harhaan on se että yrittää olla toiselle ystävä sillä tavalla että ei vaivaa tätä omilla huolillaan. Millä se toinen voi olla tälle ensimmäiselle hyvä ystävä jos ei voi tarjota apuaan ja ystävyyttään? Oikea ystävä haluaa että häneltä pyydetään tukea ja neuvoja.

Nyt taitaa olla ystävällistä katkaista kirjoitus tähän, jotta ette joudu lukemaan liian pitkää tekstiä, hyvät blogiystävät!

Tässä vielä vanha viisaus: JOS HALUAT HYVÄN YSTÄVÄN, OLE HYVÄ YSTÄVÄ.
.

13 comments:

  1. Ystävyys on vastavuoroista, antamista ja saamista.

    ReplyDelete
  2. Viisaita ajatuksia. Mutta niinhän arkiterapeutilla on aina. =)

    ReplyDelete
  3. Ally, totta puhut. Ei siitä pääse mihinkään. Jos yrittää olla aina vaan ystävä toiselle, vaikka ei saa itse tunnustusta, vastakaikua, vastapelveluksia tms, yrittää olla epäitsekäs... ei siitä tule mitään. Eikä sen kuulu olla niin.

    Hallatar, Kiitos ystävällisistä sanoistasi!

    ReplyDelete
  4. Anonymous12:29 pm

    Tuo blogihuomio kosketti minua.
    Olen ollut tosi iloinen kaikista niistä ihmisistä jotka ovat hakeutuneet minun blogini lukijoiksi. Hyviä, mukavia, elämänmyönteisiä ihmisiä.
    Monesti olen tuntenut eheytyneeni jotenkin blogiystävien ansiosta, kokenut jopa tulleeni jonkin verran paremmaksi ihmiseksi.
    Tai ainakin oppinut näkemään itseni paremmassa valossa kuin sitten lapsuuden päivien.

    ReplyDelete
  5. Kiitos Marko,

    Minäkin olen onnellinen blogikavereista :) Ja muuten itse asiassa hemmetin hienoa että oikea kirjailija tuli kommentoimaan blogiani! Oikein tässä ryhti paranee ja arvo nousee. Hih.

    ReplyDelete
  6. Mukava pakina, kiitos kops!

    Minäkin olen tullut poitiivisesti riippuvaiseksi plokiystävistä. Joka päivä kun avaan koneen ja menen lukemaan kommenttilootaani odotan viestejä niiltä ystäviltä joita täältä Plokistaniasta on tullut hyvinkin lyhyen ajan sisällä. Olenhan avannut oman plokin vasta 3,5 kuukautta sitten ja nyt jo näin monta ihanaa ihmistä! Sinä mukaanlukien;)

    ReplyDelete
  7. Vastavuoroisuushan se. Yskipuolinen "ystävyys" kuluttaa ja uuvuttaa. Silloin, kun tuntee itsensä hyväksi toisen seurassa, saattaa kyse olla ystävyydestä.

    Narisitisen ihmisen kanssa minäkin koitin olla ystävä. Yritin. Luulenpa, että nykyään juoksisin kirkuen karkuun mielummin.

    Viisaita sanoja.

    ReplyDelete
  8. niinpä

    minusta on jotenkin jännittävää, outoakin, että kirjoittamisen kautta tuntematta toista voi tuntea jonkinlaisen sielunsisaruuden tai ymmärretyksi tulemisen.

    suorastaan liikutun moisesta.

    kiva aihe arkiterapeutilta. ei muuta kuin kops.

    ReplyDelete
  9. Hello Laurier Rose

    Saattaisinpa kirjoittaa yrityksistäni olla ystävä narsistille, jos kerran sinulla ja takuulla monella muullakin on vastaavia kokemuksia. Olin jo asiaa ajatellutkin.

    Tuo on muuten tosi hyvä mittari; tunnenko itseni hyväksi toisen seurassa? Jos en, ei se kai ole ystävyyttä.

    Salka

    Monet kiitokset sanoistasi. Blogiystävät ovat arvokkaita!

    M.i.Elle

    Sydämellinen kiitos :) Tunnen sielunsisaruutta sinua(kin) lukiessani.

    Ei henkiseen yhteyteen fyysistä maailmaa mukaan tarvita.

    Nyt lähden kuitenkin fyysiseen ympäristöön kävelylenkille ennen kuin jatkan päivän töitä. Kivaa päivänjatkoa kaikille!

    ReplyDelete
  10. Joskus tuo vastavuoroisuus vaatii vetovuoroja. Antaa ja saada eivät aina menekään tasan. Silti ystävyys voi säilyä. :)

    ReplyDelete
  11. Liisa

    Ajattelin tänään juuri tuota samaa, että eivät ne aina mene tasan, eikä tarvitsekaan. Kunhan ei ole niin että toinen on AINA antajapuolella, eikä toinen edes kiitä, jos nyt yritän ääritapauksen mainita.

    ReplyDelete
  12. Anonymous10:52 pm

    Kyllä se minusta on ehdoton ystävyyden edellytys, että toinen hyväksyy sinut sellaisena kuin olet.
    Tietysti saa myös joskus arvostellakin, kunhan tekee sen rakentavassa hengessä.

    ReplyDelete
  13. Mamiblue,

    Mietin tuota sen kirjoitettuani, ja vaikka olen itseni kanssa samaa mieltä niin täytyy kyllä todeta että voi siitä olla jotain poikkeuksiakin. Jos esimerkiksi ryyppäisin ei todella hyvä ystävä sitä hyväksyisi, vaan yrittäisi saada minut lopettamaan. Rakentavassa hengessä, kuten sanot.

    ReplyDelete