Siirsin Kiltteydestä kipeät syrjään kun takakansi tuli vastaan ja otin käteen saman kirjoittajan toisen teoksen. Se käsittelee anteeksiannon ulottuvuuksia viisaasti ja monipuolisesti. Vääriä käsityksiä vilisee ilmassa heti kun heitetään keskusteluun sana anteeksiantaminen ja se ajatus että ihmisen pitää oppia antamaan anteeksi.
Sanat kiitos ja anteeksi kuuluvat periaatteessa tapakasvatukseemme. Kotiko ne opettaa vai koulu? Vai itsekö pitäisi älytä ja osata? Onko sana pelkkä temppu, tyhjä ele vailla sisältöä? Tajuaako meistä jokainen mitä kiittäminen ja anteeksipyytäminen merkitsevät?
Otin aikaisemmin puheeksi sen miten lapset ottavat mallia aikuisista ennemminkin kuin kuuntelevat sanallisia opetuksia. Jaa-a, minkäslainen malli lienee esimerkiksi nykyajan keski-ikäisillä omilta vanhemmiltaan anteeksipyytämisestä? Miten hienosti, aidosti ja luontevasti vanhempamme myönsivät virheensä ja pyysivät anteeksi toisiltaan, lapsiltaan, sukulaisiltaan ja ystäviltään?
Täytyypä yrittää muistella ennen kuin teen listan. Jos saan sellaisen tehdyksi, voin kertoa että se on lyhyt.
.
"Varjele sinä tapa, niin tapa varjelee sinut."
ReplyDeleteNäin eräs lähetyssaarnaaja opetti Raamatun lukemisesta. ;) Ihan irti kontekstistaan mutta sopii mielestäni tähän kohtaan. Toki anteeksipyytäminen voi olla vain tapa, jotakin, mitä ei ehkä sydämestään aina niin tarkoita, jos on pienistä asioista kysymys. Mutta ehkä sitten oppii pyytämään ja antamaan ihan sydämestäänkin anteeksi, jos on oppinut ensin tavan pyytää tiettyjä asioita anteeksi, kuten vaikka tahatonta tönäisyä...
Tervehdys Pälli
ReplyDeleteRaamatussahan sitä vasta anteeksipyytämisesta - tai ehkä enemmänkin anteeksiantamisesta puhutaankin! Oikein tosissaan. Tuon lukemani kirjan kirjoittaja on teologi, joten luultavasti hänkin viittaa ennen pitkää siihen.
Olet varmasti oikeassa siinä että jos ensin oppii pyytämään tönäisyä anteeksi niin sitten oppii helpommin isompiakin asioita käsittelemään :)
Samoja kirjoja luen minäkin. Mielelläni kirjoittaisinkin, mutta en tiedä miten kauan tämä vaitioloni vielä kestää.
ReplyDeleteMukava kuulla kommnettejasi lukemastasi.
Meillä halataan ja sanotaan anteeksi, molemmat osapuolet. Minusta ei ole oleellista, kumpi on enemmän syypää, "pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin".
ReplyDeleteHalaaminen on minusta tärkeää, ettei anteeksiantaminen jää vain sanahelinäksi. Toista on melkein mahdoton halata, ellei ole sydämestään valmis antamaan anteeksi. Varsinkin pienet lapset tuntuvat erityisesti tarvitsevan jotain konkreettista sanojen lisäksi.
Mitä enemmän anteeksipyytämistä harrastaa, sitä pienempi kynnys siihen on, ja samalla huomaa, kuinka hyvä mieli siitä tulee.
Ja totta, Rita, että aikuiset ovat tässäkin esimerkkinä.
Hei Meirami
ReplyDeleteAi kiva kuulla että luemme samoja kirjoja :) Voit ainakin tulla kommentoimaan jos et vielä pääsekään omaa blogiasi jatkamaan.
Sahrami
Mukavaa kuultavaa :) Mieleeni muistui yksi hassu tapaus, jonka muistaakseni kirjasin vanhaan Kops-blogiin... No ei sillä väliä, kirjasin tai ei, heitänpä sen tähän blogiin. Just a moment... (Loittonevien askelien ääniä)
Anteeksi pyytäminen ilman hyvitystä on loukkaus, joka vaati verta.
ReplyDeleteTsiisus sentään, Petja,
ReplyDeleteToivotaan että emme joudu välillämme vuodattamaan verta, ja jos joudumme, emme tahraa emblemillä varustettuja nenäliinojasi. Joutuisin sitä pyytelemään anteeksi vuosikausia :D
Minä kasvoin lahkossa jossa sai olla koko ajan anteeksipyytelemässä ja -antelemassa. Sydämeni ei soinut kuin vaskinen kello, aina en pystynyt aidosti antamaan anteeksi mutta eihän sitä voinut sanoa. Saatika vaatia anteeksipyytäjää ensin sopimaan asioista jotka aiheuttivat anteeksiantamistilanteen. Vaikeita juttuja, nykyisin jo aivan luontevia. Meilläkin halataan aina jos on joku riita ollut ja se sovitaan ensin sanallisesti ja sitten paijataan. Lapset myös!
ReplyDeleteHei Salka
ReplyDeleteNoista vääristä anteeksipyynnöistä puhutaan lukemassani kirjassa ja todetaan että monelle on lapsuuden pakkoanteeksipyynnöistä jäänyt paha maku suuhun.