.
Sain sähköpostia miespuoliselta tuttavalta. Hän kertoi että hänen kolmannella kuulla raskaana ollut tyttärensä oli juuri saanut kuulla että vauva oli kuollut, ja hän lähti tämän seuraksi surullisiin tunnelmiin. Totesi että ei juuri nyt jaksa enempää kirjoittaa.
Vastasin hänen meiliinsä tapahtunutta pahoitellen ja myötätunnon sanoja tapaillen.
Miten te olette oppineet löytämään sopivat sanat tilanteisiin kun joku on kuollut ja haluatte lohduttaa surevia? Miten ihminen tavallisesti oppii tämän elämässä tarvittavan taidon? Vanhemmiltaan vai koulusta?
En muista että kukaan olisi sitä taitoa minulle opettanut. Koulussa opetettiin kuitenkiin mahdottoman paljon kaikkea käyttökelpoista vuodesta toiseeen. Geometriaa ja DNA:n rakennetta. Maantietoa. Partisiipin perfektiä ja possujen suffikseja. Kieliä. Sanoja. Sanontoja eri kielillä. Please accept my condolences. My deepest sympathies. Osanottoni.
Joku on sanonut: Suomalainen osaa vaieta useilla eri kielillä.
Psykologian kirja sanoo: Surevaa ei saisi jättää yksin.
Käytäntö osoittaa: Työtoverit eivät usein tiedä mitä sanoa työtoverille jolta on kuollut omainen.
Tutkimus osoittaa: Muiden hiljaisuus ahdistaa surevaa ja lisää hänen taakkaansa.
Eräs tuntemani psykologi neuvoo: Ei tarvitse välttämättä sanoa juuri mitään. Riittää kun on surevan kanssa eikä jätä häntä yksin.
Mitäkö kirjoitin tuttavalleni? En muista sanasta sanaan koska hän ei ymmärrä suomea, joten jouduin sorvaamaan tekstiä muulla kielellä, mutta sanoin olevani pahoillani heidän kaikkien puolesta. Kerroin lukeneeni että naisessa äidinrakkaus herää jo silloin kun vauva on vielä vatsassa, ja että isän tunteet heräävät yleensä kunnolla silloin kun isä näkee vauvansa, joten sen täytyy olla kauhean raskasta varsinkin äidille, vaikka tietenkin se on sitä molemmille ja koko suvulle. Toivotin heille kaikille voimia ja sanoin uskovani että hän ymmärtää kielitaitoni puutteellisuudesta huolimatta mitä halusin sanoa.
Kannattaisi opetella myötätunnon, ystävyyden ja lohdutuksen sanoja. Ihmisyystaidot eivät ole mikään itsestäänselvyys.
.
Jotenkin on mahdotonta sanoa mitään. Minä ainakin olen yleensä aivan hiljaa. Voi opetella fraaseja "osanottoni", "olen pahoillani" "kyllä se siitä" mutta jotenkin kaikki tuntuu jossain määrin riittämättömiltä ja jopa röyhkeiltä suuren surun edessä. Niitä on vaikea muodostaa suullaan, kuin ne on jotenkin liian pitkiä eivätkä tunnu kuvaavan sitä oikeaa asiaa vähän niinkuin yrittäisi sanoa "minä rakastan sinua"
ReplyDeleteEhkä sitä on tottunut kokemaan niin vähän suuria tunteita normaalielämässään ettei ole syntynyt sanastoa tai tapaa puhua vakavista asioista. että luonnollinen tapa puhua on jotenkin sarkastinen ja kepeä. sillä äänellä ei voi sanoa vakavia asioita, mutta ei sitten ole luontevaa vakavaakaan ääntä.
kaikki mitä voi sanoa on riittämätöntä niin siksi minä en ainakaan osaa sanoa mitään.
minulla on semmoinen kokemus, että hautajaisissa kirkko täyttyy takaapäin. kaikki ajattelevat tragedian kohdistuvan eniten juuri johonkin toiseen. Kaikki pelkäävät että heidän surunsa on riittämätön etummaisille penkkiriveille. kuolleen lähimmät omaiset jäävät eturiviin yksin ja muut ovat takana. sitä ehkä halutaan kunnioittaa toisen surua, ei tunkeutua siihen. kuolemankin ymmärtää vasta toisten surun kautta.
vähän sekavia ajatuksia nyt asiasta. en minä ainakaan tietäisi mitä sanoa jollekin. voiko myötätunnon ja ystävyyden sanoja opetella. tuleeko niistä opettelemalla vain small talkia.
Pekka
ReplyDeleteSiihen nähden että et osaa sanoa mitään, teit aika pitkän kirjoituksen :D Täynnä asiaa se kyllä on, kiiruhdan heti julistamaan. Suomalaisen kasvatuksesta saattaa puuttua luonnollinen tapa ottaa osaa toisten suureen suruun. Minusta "osanottoni" on luonnottoman kankeaa ääneen sanottuna. "Kyllä se siitä" puolestaan ei ole tarpeeksi kunnioittava hautajaisiin. Arkielämässä olen joskus sanonut "voi miten kurjaa" ja se on tuntunut kelpaavan keskustelun avaukseksi.
Hautajaisissa olin kerran, ja pieneksi kauhukseni jouduin heti eturiviin, koska ne olivat appiukkoni hautajaiset. Se oli ihan uusi, mutta ei loppujen lopuksi mitenkään huono kokemus. Koin yllätyksekseni että rauhassa sureminen sukulaisjoukon kanssa tuntui melkeinpä hyvältä. Saatoin sen tiedon sitten antaa ystävälleni joka joutui menemään läheisensä hautajaisiin, ja olen muillekin siitä kertonut, jotka ovat ensimmäistä kertaa menneet.
Luulen että sinun paras valttisi olisi kirjoittaminen. Sähköposti tai kirje. Tuollainen rehellinen pohdinta tuntuu jotenkin niin mukavalta. Ihan kuin se olisi täynnä hyvää tahtoa, ja surevaa ihmistä lohduttaa aivan valtavasti pienikin ystävällisyys kanssaihmiseltä.
Parasta on vaan olla läsnä. Tietysti kannattaa kysyä, voinko auttaa mitenkään.
ReplyDeleteSiinä se melkein on. Aika parantaa haavat, näin se on.
jatkan tässä asian pohdintaa kun jäi mietityttämään.
ReplyDeletekaksi vuotta sitten jouluna kuoli isän sisko. Tämä kosketti tietysti kaikista raskaimmin isääni. En osannut sanoa yhtään mitään. Ehkä on kyse siitäkin, että suhtautumiseni vanhempiin on jotenkin lapsekas ja tykkään elätellä tietynasteisia kuvitelmia heidän kaikkivoipaisuudestaan. En siis koennut, että voisin mitenkään lohduttaa. Se oli sikäli kurjaa, kun heti kun sitten ajoimme tampereelle jossa siskoni oli asunut joutui isäni ottamaan taas lohduttajan roolin, kun kaikki hänen isänsä ja veljensä, siskonsa ja äitinsä tuntuivat odottavan isäni olevan vahva ja hän jäi sitten lohduttajan rooliin.
se vaan tuli mieleen, että kaikki tuuliset johtopaikat ovat kauhean yksinäisiä. ja kun miettii vaikka perinteistä perhettä joissa isä on perheenpää niin sellainen perheenpään rooli on varmasti kauhean yksinäinen. Joutuu itse kantamaan vastuun ja lohduttamaan. itse ei voi hakea lohdutusta keneltäkään. huipulla on tuulista ja kauhean yksinäistä. Vastuu tekee yksinäiseksi.
ja vielä siitä kuolemasta. Itse olen sellainen, etten halua ottaa puheeksi ikäviä asioita. Vanhempani taas aina tätini lapsia ja leskeä tavatessaa haluavat puhua tädistäni. sen kai pitäisi tehdä hyvää, että asiaa käsittelee. varsinkin kun se tädin leskimies, joka oli jo ennen hiljainen mies on muuttunut hiljaisemmaksi ja on itse haluton puhumaan vaimonsa kuolemasta. Minulle on vaan kauhean vaikeaa olla epäkohtelias vaikka se tekisikin hyvää.
joo tämmöinen ajatus nyt vain.
Tekosyy
ReplyDeleteNoin ne meitä viisaammatkin sanovat, asiantuntijat sun muut. Silti arkiterapeutti yrittää hakea ja opetella jotain parempaa. Teen blogitekstin kun mietintö on valmis. Heh.
Eskimo
Söin sinut juuri äsken jälkiruuaksi! En eskimåpinne :) Maistuit hyvältä.
Taas hyvä kirjoitus josta minulle tuli paljon ajatuksia.
Onkohan isäsi sisaruksista vanhin? Vanhimmalle lankeaa usein muista huolehtijan rooli, sanovat perintötekijätutkijat tai jotkut sellaiset, mitkä lie sukupsykologit.
Ei perheen pään roolin tarvitse yksinäinen olla. Mitä eskimoisällä on sydämessään ja ajatuksissaan kun ulkona tuulee ja hän peittelee eskimopoikansa iglussa jääkarhunnahalla. Ajatteleeko hän näin: "Olin ennen yksin mutta nyt minulla on poika jatkamassa sukua ja vaimo josta pidän huolta ja joka tukee minua."
Ihminen jota tarvitaan ei minun mielestäni ole yksin, vaan sellainen jota kukaan ei kaipaa.
Karmeinta on tuo Otan osaa! Se ei toimi. Silloin kun mieheni kuoli, mieltä ehkä eniten lämmitti kaverin mykkä halaus ja kuiskaus Voi ei! Erilaista hurttia juttua sitten No jokos sekin lopetti tupakoinnin? Heitti lusikan nurkkaan? Päätyi suorasääristen legioonaan? Pääsi kavereiden kaa lepäämään!
ReplyDeleteHyvä tapa minusta olisi vaikka juuri tarjota apua, se on melkein aina tarpeen. Tai vaikka sitten myöhemmin tarjota sitä apua.... Ja pitää myöhemmin yhteyttä. Hirmu monet unohtavat tämän ns. jälkihoidon. Kun pahin on jo ohitse.
Hirvittävä ajatus, joutua synnyttämään kuollut lapsi. Me sentään tiesimme mitä on tulossa, mutta emme sentään aikaa...
Polgara
ReplyDeleteKiitos tuosta ihanasta kirjoituksestasi. Talletan kaiken mieleeni. Muistan että kerran kerroit Salkan lokerossa miehesi kuolleen, ja sanoit että olisitte vieläkin yhdessä ellei niin olisi käynyt. Nuo ovat juuri niitä elämän juttuja joihin ei voi itse mitenkään vaikuttaa, kuolemiset, säätila, sellaiset sairaudet joihin ei pysty vaikuttamaan ja niin edelleen. Toivotaan että se suorasääristen legioona osoittautuu joksikin aivan hurmaavaksi olotilaksi. Ei se ole ollenkaan sanottua että kuoleminen on meidän loppumme.
Kirjoitin samalle miehelle myos. Sanoja on usein vaikea loytaa, mutta on parempi yrittaa sanoa jotain kuin ei mitaan.
ReplyDeleteMerci, HPY,
ReplyDeleteLaitoin vielä hänelle kuvan pehmoeläimistä, sen missä on karhu, kettu ja susi (tai koira) ja kirjoitin alle "kram".
Olisin pistänyt sinullekin meiliä samasta asiasta, mutta ei ollut osoitetta.
Mitä tykkäisitte sellaisesta kuin: Voimia Sinulle! Minusta tuo "osanottoni" on jotenkin liian virallisen tuntuinen. Otan osaa! olisi minusta parempi.
ReplyDeleteMeissä suomalaisissa on monesti se puoli, että mietimme liikaa mitä pitäisi sanoa. Se tulee esille myös muissa tilanteissa. Monesti esim. täällä Italiassa luullaan, ettemme aio sanokaan mitään tai ettemme ymmärrä,
mitä toinen sanoo, kun meillä on tapana pitää pieni tauko, ennen kuin vastaamme. Italialaiset taas puhuvat jatkuvasti toistensa päällekin.
Minunkin tyttärelläni oli äskettäin keskenmeno, tosin ihan raskauden alussa. Se oli kova pettymys jo senkin vuoksi, että hän on 43-vuotias. Hän sai poikansa 19-vuotiaana, ja olisi mielellään saanut sen lapsen uuden miehenssä kanssa.
Isä kuoli ollessani 19v. olin vasta kuukausia aiemmin muuttanut pois kotoa, aloittanut juuri koulun. Kuolema oli odotettavissa mutta silti kova paikka,öisin iski epätoivo(olin ollut masentunut jo vuosia ennen sitä, apua sain vasta vuosia kuoleman jälkeen..). Eniten kaipasin seuraa, kättä olkapäällä, apua arkisissa asioissa. En kaivannut sanoja enkä juttuseuraa,vain jonkun joka olisi ollut läsnä. Ja ilmaisuja siitä etten ole yksin maailmassa, tekstiviestejä, soittoja tms.. Jälkeenpäin ajatellen toivon että joku olisi sanonut että voisin harkita sairaslomaa, tai psykologilla tms käyntiä. Kaduttaa että yo-kokeet tuli tehtyä lähes lukematta(yllätyin tosin siitä miten hyvin silti meni, keskinkertaisesti niinkuin yleensä). Elämä oli tuolloin kuin sumussa olisi kävellyt..
ReplyDeleteAnonyymi: Kiitos kommentistasi joka tuli tuohon kirjoitukseeni yli kolme vuotta jälkijunassa :) Sehän sopi siihen jatkoksi kuin tilauksesta. Kiitos siitä.
ReplyDeleteJatketaan juttua huhtikuun 2009 postauksissani. Huima hyppy tulevaisuuteen.