Tunnetko tuuliviirejä, tuittupäitä, äkkipikaisia kansalaisia, oikukkaita ihmisiä, oksat pois - tyyppejä, raivopäitä kimmastujia? Vai oletko itse sellainen?
Vatsa tulee kipeäksi jos joutuu pelkäämään tai kestämään äksyilevää, räjähtelevää esimiestä tai työtoveria.
Ei huvita mennä kotiin jos siellä odottaa joku räjähdysaltis perheenjäsen. Monet joutuvat menemään sydän kurkussa työpaikalle tai kotiin päivästä toiseen peläten että mistähän nyt tuulee.
Asiaan saa halutessaan muutoksen ihan vaikka heti jos on itse tuollaisen kaltaista äkkipikaista mallistoa. Tekee suunnanmuutoksen, äkkipäätöksen, äkkipysäyksen. EI ENÄÄ! Omaa käyttäytymistään voi harjoitella säätelemään.
Jos on itse rauhallinen mutta joutuu viikottain tekemisiin ryöpsähtelevän ihmisen kanssa, muutos ei välttämättä ole yhtä helppo, mutta on todistettavasti mahdollista myös lopettaa räjähdysten kohteena oleminen. Voi sanoa että nyt riittää, voi poistua paikalta, voi pakata laukkunsa, sanoa itsensä irti, pyytää apua sopivalta taholta, esittää asiansa kirjallisesti...
Sanon TODISTETTAVASTI, koska olen useaan otteeseen eri elämän vaiheissa itse lopettanut moiset minuun kohdistuvat elkeet. Onpa sitten kyseessä ollut hankala työtoveri, sulhaskandidaatti, opiskelutoveri, satunnainen tuttava, sukulainen, naapuri... Nuorempana tuli otettua kaikenlaista vastaan mitä ei enää tulisi mieleenkään ottaa. Hyvä itsetunto ja päättäväisyys auttavat.
Asian tiedostaminen on puoli voittoa.
Onko kokemuksia? Ajatuksia?
.
Hyvä postaus tämä Kops, ja koskettaa varmasti monia.
ReplyDeleteHeh, hiljaa muitten likaämpärinä hyvää tulee, siten kuvittelin itsekin nuorempana. Eipähän ainakaan kateelliset rynni kimppuun ;-)
Vaatii paljon rohkeutta ponnistella sellaisesta roolista ulos.
Itse olen vasta sen tien alussa, mutta hyvää matkaa teen oikeaan suuntaan kuitenkin. Uskallan jo onnistuakin :)
Joo, jos on tuollaisessa tilanteessa, niin pois on päästävä. Mutta se ei olekaan ihan yksinkertaista kun on vaikkapa vuosien ajan totuttanut itsensä jatkuvaan kriisivalmiuteen. Kun se kriisi on poissa ja "kaikki ihan hyvin", niin tulee kammottavan tyhjä olo, suoranainen pudotus. Siis ihan tosissaan kauhea olo siksi, että elämästä puuttuu jokin iso palanen, johon on tottunut. Se palanen on paha olo. Niin hassua kuin se onkin, sen puuttuminen on identiteettikriisin paikka. Itsellä kesti huonon suhteen jälkeen pari vuotta täyttää tuo aukko.
ReplyDeleteKiitos Marko
ReplyDeleteKoskettaa varmaankin meitä kaikkia tavalla tai toisella.
Eiköhän tässä likaämpärit puhdistu kun Kops hakkaa niihin kepillä kuin vellikelloon ja huutaa että täällä ei ketään terrorisoida eikä kenenkään päältä kävellä taikka mä suutun. - Oho, sitten kaikki pelkää Kopsia:) Arkiterapeutista tulee Arkiterroristi. Ei vaan, ei ole pelkoa. Olen luja, mutta lempeä luonne.
Heidi
Olet ihan oikeassa siinä että pitkään kestäneestä tilasta ei ole helppo lähteä. Ihminen tottuu melkein vaikka mihin, ja on ihmisluonnon mukaista pysyä totutussa. Muutos pelottaa ja arveluttaa. Eräs ystäväni pysyi loppuun asti uhkaavassa avioliitossa. Loppu tuli kun puoliso kuoli vuosi sitten. Henkinen puoli ei välttämättä lähde heti korjaantumaan. Pelot ovat jo juurtuneet elimistöön ja kehittyneet sairauksiksi. Huonoja tunteita pitää läpikäydä vielä ties miten kauan.
Toivottavasti sinä selvisit terveenä ulos, ja hyvää elämänoppia saaneena. Jos on oppinut jotain arvokasta koettelemuksilla on jokin tarkoitus.
Tunnen tuuliviirejä tuittupäitä ja olen ollut likaämpärinä ja ryöpsähtelen myös itsekin, jos en malta pitää varaani.
ReplyDeleteHyvä joustovara kestävyydelle on sellainen kolmen raja. Ts. jonkun kerran voi ottaa toisen kiukkuiluja vastaan koska meillä kaikilla on huonoja päiviä, eikä meitä ole luotu samaan kaavaan. Mutta siitä ei saa tulla tapa.
Olen älyttömän huono riitelijä. Jos suutun niin hermostun tosissaan ja kadun välittömästi ja ankarasti. Sellainen tyyli on oikea energiasyöppö ja siksi yritän välttää sitä kaikin tavoin. Kiltteydestä ei siis ole kyse vaan itsesuojeluvaisto hillitsee.
Toivotan voimia ystäväsi uuden elämän matkalle, A. Kops. Minä huomasin toisen eroni jälkeen, että ensimmäisen liiton aiheuttamaa surutyötä oli jäljellä. Olin vapaudestani niin onnellinen, että en surrut menetystä. Aikaa välissä oli kulunut 15 v.
Pikkuliina
ReplyDeleteKiva kun kerroit itsestäsi. Ystävälläni johon viittasin, oli myös ollut yksi aikaisempi avioliitto, tosin hyvin lyhyt. Toinen avioliitto pitkä ja vaikea. Psykologi kehoitti lähtemään liitosta monet kerrat, mutta ei siitä mitään tullut. Siis lähdöstä. Hyvä kun jaksoi jokapäiväisestä elämästä selvitä. Kiitos kysymästä, kyllä ystävälläni on elämä alkanut kirkastua. Arkiterapeutti Kopskin auttelee ja piristää:)
Todella tärkeän aiheen nostit esille.
ReplyDeleteItsellenikin on tullut tuollaisia henkilöitä vastaan. Juuri arvaamattomuus on heissä stressaavinta.
Tuntemani henkilöt eivät osaa käsitellä tunteitaan, eivätkä siksi osaa selittää, mistä syystä kiukuttaa. Eli keskustelu on hyvin vaikeaa, mutta joskus sillä saa sentään raivokohtauksen loppumaan. Silti hyvin raskasta lähellä oleville.
Yritän parhaani mukaan vältellä tuollaisia ihmisiä. Jos on pakko olla tekemisissä, asetan heille rajoja. Se ei ole helppoa!
Se ihmetyttääkin, mistä raivoajat ovat saaneet oikeutuksen käytökselleen? Millä he perustelevat itselleen oikeutensa käyttäytyä toisia ihmisiä kohtaan miten hyvänsä?
Tasapainoinen ihminen ymmärtää sentään pyytää anteeksi, varsinkin jos huomaa loukanneensa.
Rajojen asettaminen todella auttaa, kuten kerroit. Koskus kannattaa miettiä, onko "taistelu" sen arvoista. Onko se ihminen sen arvoinen, että jaksaisi itse yrittää tulla toimeen?
ReplyDeleteJoistain ihmisistä olen ajatellut, että parempi, kun he eivät ole minun elämässäni.